sunnuntai 30. syyskuuta 2018

PP9, kotitesti nega

Noh niin oireeton tämä olo on ollutkin, että sikäli tulos oli sitä mitä arvelinkin. Viimein siis päätin kotitestin hoitaa alta pois turhia  mietityttämästä. Tuskin on ollut mitään kiinnittymisyritystäkään kun ihan selvä nega oli tulos.
Klinikan käytäntö on että veritesti otetaan tiettynä päivänä, joten verikokeen käyn vielä otattamassa tiistaina. Sitten tulee lopullinen varmuus tältä erää, vaikka kyllähän senkin tulos on jo arvattavissa.

Eli pikkuhiljaa pitää taas alkaa henkisesti valmistautumaan uutta kiertoa ja uutta yritystä varten.
Onneksi vielä on pakkasessa pikkuisia oottamassa. Kunpa joku niistä olisi se hyvä ja oikea tapaus.

torstai 27. syyskuuta 2018

PP6

Ei niin minkäänlaisia oireita ole tuntunut ainakaan tänään. Ei eilenkään.
Ekat piinapäivät oli vähän toiveikkaampia, kun oli sopivasti mahan juilintaa välillä ja lämmöt pomppasi lauantai-iltana yli 37 asteen. Lauantaina pistin gonapeptylin joten ajattelin että no, ehkäpä se auttaa oikeasti kiinnittymään ja jos kiinnittyy niin toki varmaan lämpöä tulisikin. Toisaalta mulla lämpö nousee usenkin loppukierrosta sinne 37 asteen tietämille niin ei se sinänsä erikoista ole.
Järkikin yhä sanoo että lääkkeet ne ekat "oireet" teki, heh.

Yksi viime kerralta jäljelle jäänyt raskaustesti polttelisi tuolla kaapissa olemassaolollaan... tekisi mieli testata, kun sitten saisi ainakin mahdollisen kiinnittymisyrityksen kiinni varmemmin. Toisaalta, en ole vielä raaskinut...
Tänään olisi hyvin sinänsä voinut testata, kun oli muutenkin valmiiksi huono päivä. Lopulta kuitenkin tulin tulokseen että ei vielä. Menee vaan liian vaikeeksi huominen työpäivä jos nyt alkaa konkreettsta negatestiä tuijottelemaan. Mutta ehkä viimeistään viikonloppuna tuon teen... alta pois vaan, heh.
Noh mutta nyt on niin oireeton olokin että toiveet sikäli on jo menneet tältä erää pois. Pitää yrittää pikkuhiljaa alkaa ajattelemaan seuraavaa kiertoa ja pas:ia...

lauantai 22. syyskuuta 2018

2. IVF:n 1. PAS ohi, "piinapäivät" tervetuloa!

Eli hoitojeni kaikkiaan toinen pakastealkio onnistuneesti siirretty eilen! Viisipäiväinen alkio siirrettiin siis.
Tällä kertaa meni oikeastaan jopa hyvin. Jännitin kyllä monta päivää ennen jo kuinka käy, montako alkiota pitää sulattaa että edes yksi selviäisi ja mitä jos jotain sattuu enkä siirtoon pääse.
Vielä klinikalla odotushuoneen sohvalla istuessani oli mieli hieman harmaa ja vaikea olla toiveikas. Joskin se pahin aamupäiväinen jännitys oli ohi. Koko aamupäivän pälyilin puhelintani kauhulla että tuleeko pelkäämän puhelu, peruuntuuko siirto taas... onneksi ei.

Nyt selvittiin ihan tämä yksi vain sulattamalla peräti. Eli jos ei tärppää niin vielä on viisi alkiota pakkasessa odottelemassa. Ja voi miten mä nautin. Olen yksinkertaisesti aivan äärimmäisen onnellinen että pääsin tällä kertaa edes siirtoon.

Varmasti näistä piinapäivistä tulee jossain vaiheessa oikeaakin piinaa, kun aika kuluu. Ja tokihan nyt jo tulee kuulosteltua oloa että jos kropassa jotain tuntemuksia tulisi - vaikka järjellä ajateltuna kaikki mahdolliset tuntemukset tässä vaiheessa ovat vain lääkkeiden aiheuttamia. Mutta yleisesti oloni on niin onnellinen ja kiitollinen, että pääsin edes yrittämään. On edes pieni mahdollisuus nyt raskauteen.
Ja pitää olla sikälikin onnellinen, että tämä voi olla lähinpänä raskautta oleva tila kuin mihin koskaan päädyn. Juu, ei tässä virallisesti raskaana olla, mutta toisaalta tiedostaa sen että todistettavasti elävä alkio on selviytynyt kohtuun asti. Aika sen sitten näyttää kuinka lopulta käy.

Nyt ei auta kuin toivoa parasta ja yrittää ottaa rennosti.

torstai 13. syyskuuta 2018

Läheisten tuki on tärkeää

Olenkin jo blogin alkupuolella valottanut hieman tätä aihetta omalta kohaltani; eli kuinka läheiset ovat suhtautuneet lapsen yksin hankkiseen. Tai ajatuksen tasolla toki vasta, kun lasta minulla ei vielä ole. Nyt olen pohtinut asiaa taas lisää ivf-hoitojen myötä.
Alunperinhan olin ajatellut, että kerron vain vanhemmilleni ja muutamalla lähimmälle ystävälleni että olen lasta yksin hankkimassa. Tämä oli kuitenkin ennen kuin sain tietää, etten lääkärin mukaan pysty saamaan lapsia lainkaan ns. luomusti. Tai ainakin se on erittäin epätodennäköistä, sillä laparoskopiat ja pari vuotta sitten tulehtunut leikkausalue on vaurioittanut kehoani siinä määrin ettei se oikein onnistuisi.

Kun tämän asian sisäistin, aloin olemaan yhä avoimempi tästä kaikesta jotenkin. Hiljattain kerroin tästä asiasta myös sisaruksilleni. Olin ollut melko varma, että etenkin siskoni olisi ollut vanhempieni tavoin asiaa kohtaan epäileväinen ja ei välttämättä suhtautuisi kovin hyvin. Yllätyksekseni hän oli heti sinut asian kanssa! Myös veljeni reaktiota jännitin, joskin uumoilin että hän suhtautuisi asiaan aika rennosti. Oikein arvelin, hänkin otti asian erittäin hyvin.
Aiemmasta aihetta käsittelleestä blogikirjoituksestani asiat on myös vanhempieni suhteen muuttuneet yhä positiivisemmaksi. Tuntuu että nyt he ovat hyväksyneet että olen lasta yksin hankkimassa. Voi olla että hieman vaikuttaa myös tuo lääkärin toteamus heillä suhtautumiseen. Tai sitten se on ihan vain se kuuluisa aika, joka on auttanut. Nyt heitä kiinnostaa ns. missä mennään - ja itse olen kokenut sen mukavana asiana. On ihanaa että voi avoimesti puhua aiheesta ihan ummet ja lammet jos siltä tuntuu.

Tuella en kuitenkaan tällä kertaa tarkoita pelkkää tukea hoitojen läpikäymisen jaksamiseen tai mahdollisen lapsen syntymän jälkeen tarvittavaan tukiverkostoon. Vaan myös sitä mahdollisuutta, että jään lapsettomaksi kokonaan. Koin, että on minulle itselleni helpompaa, kun esimerkiksi sisarukseni tietävät millaisten asioiden kanssa tällä hetkellä elämässäni painin. Jos tämän matkan lopputulos ei ole toivottu vaan jään lapsettomaksi, on lohduttava ajatus että sitten läheiset tietävät sen. Ettei tule niitä tilanteita että ikää tulee lisää, muut saavat lapsia ja alkavat ihmettelemään että eikö sitä miestä löydy ja millos niitä lapsia on ajateltu....

Tosin en tiedä onko tuo ajatuksena hieman hassu. En ole itse koskaan esim. sukujuhlissa yhdenkään kuullut kyselevän muiden parisuhdetilanteesta tai lastentekohaaveista, vaikka usein saa ainakin netissä lukea että nuo on aika yleisiä sukujuhlien juttuja etenkin vanhemman väen osalta.
Luulen kyllä tietäväni osasyyn tähän - suvussani on useampi lapsettomuudesta kärsinyt ja parikin adoptiolasta.
Noh nyt meni kyllä koko postaus ihan sivuraiteille jotenkin...Heh.

Loppuviimein tarkoitukseni oli vain muistuttaa että tuki on tärkeää. Ei tämä minullekaan ole aihe mistä turuilla ja toreilla huutelisin - ainakin itse näin nuorena naisena saan muutenkin "pelätä" että perhehaaveet vaikuttavat esimerkiksi työllistymiseen. Eli en minä näistä loppuviimein kovin monelle puhu. Mutta lähimmät ihmiset, lähimmät sukulaiset. Tuo jonkilaista lohtua että he tietävät. Heille voin puhua jos mieltä painaa, ja he ovat tukena, jos tämä tie ei lasta syliin asti tuo.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

PAS lähestyy!

Hitaaaaaasti... mutta varmasti kuluu aika eteenpäin.

Tai tämä vaan tuntuu hitaasti menemiseltä tuon punkiota edeltäneen ultraravin jälkeen. Kun sai pahimmillaan rampata kolme kertaa lääkärissä saman viikon aikana ja koko ajan säätää mitä lääkettä pistetään ja milloin.
Nyt on ollut suorastaan hiljaiseloa siihen verrattuna. Ensin piti jaksaa terolut-kuuri loppuun, sitten oli kierron alettua pikainen käväisy ultrassa. Todettiin että kroppa on palautunut punktiosta hyvin, joten sain aloittaa aina niin ihastuttavan zumenonin taas kerran. Kaksi pilleriä aamulla, kaksi illalla.

No hiljaiselosta huolimatta olen ollut ihan tosi väsynyt. Se onkin ollut syynä tähän bloginkin hiljaiseloon aika pitkälti. Ennen minusta on tuntunut että se on lugesteron joka siirtokierroissa on ollut väsyttävä tekijä, mutta kyllä nyt on selvästi väsyttänyt tämä zumenon. Tällä viikolla olen ottanut joka päivä töiden jälkeen pitkät päikkärit. Se sitten on ajanut kierteeseen että illalla vastaavasti ei ole enää nukuttanut, joten yöunet on jääneet vähäisiksi - ja sitten on seuraavana päivänä väsyttänyt jo kahta kauheammin.
Ja se päikkärien jälkeinen olotila on ollut ihan kamala. Siis jos normaalisti pitkäksi venähtäneet päikkärit tekee sellasen vähän höpsähtäneen olon herättyä, niin näitten jälkeen on ollut työn ja tuskan takana saada itsensä hereille ja iltapuuhiin. Tai koirien takia minä nyt en voi aamuunkaan asti nukkua vaikka unta riittäisi...

Tänään on ollut onneksi aika pirteä ilta. Suoranainen ihme, sillä lääkäriin menon takia heräsin jo viideltä aamulla. Ja vastaavasti tein töissä aika pitkälle iltaa hommia että sain poissaoloa korvattua. Ihme kyllä kotiin päästyä olo oli suhteellisen virkeä. Käytin koirat päivälenkillä ja nukuin reilut puoli tuntia, heräten ihanan virkeänä! Tai ei ainakaan ollut sitä kamalaa mikä maa mikä valuutta -olotilaa kun ei vaan saa silmiäkään auki.

Eli tänään kävin tosiaan taas lääkärissä. Vasta toka kerta kierron aikana, siksi tämä niin hitaalta tuntuu. Vaan mitäpä tässä vaiheessa kiertoa voisikaan tehdä... ei voi kuin anta apäivien kulua ja odottaa pääseekö aikanaan siirtoon vai ei.
Sunnuntaina olisi tarkoitus aloitella lugesteronit taas zumenonien oheen ja sitten loppuviikolla on siirto. Jos jotains iirrettävää nyt on... vaikka luulisi että kuudesta alkiosta ainakin yksi sulatuksesta selviäisi! Ei auta kuin toivoa parasta.