tiistai 29. toukokuuta 2018

1. PAS ohitse, kuinkahan käy?

Tänään oli alkionsiirto. Itse siirto meni ihan ok, hivenen kivuliasta/epämukavaa, oli jotenkin hankaluuksia että saivat välineitä paikalleen. Vaan onneksi tuo on toimenpiteenä hyvin nopea! Ei tarvinnut kauaa sinnitellä.

Vaan alkioitten suhteen tilanne ei ole hyvä, neljästä pakastetusta alkiosta on pakkasessa nyt enää yksi. Kaksi alkiota ei selvinnut sulatuksesta, vasta kolmas selvisi. Se kolmas siis siirrettiin sitten.

Vaan pitää olla kiitollinen siitä että tämä kolmas selvisi! Eihän sitä koskaan voi tietää, jos olisi niitä onnekaita joilla yksi kerta olisi tie onneen.  Vaan vahvasti epäilen... Mutta yritän jaksaa uskoa, pitäähän sitä uskoa. Ei tässä muuten mitään järkeä olisi koko hommassa, jos olisi etukäteen varma miten käy. Niin kallista lystiä tämä on, että on vain uskottava ja luotettava että kaikki menee parhain päin lopulta.

Minä toivon kovasti että tulisi ees ns. kiinnittymisyritys. Tai että ees hetken saisin olla raskaana. Jos ei kiinnity ees hetkeksi, olen kyllä pettynyt. Minulla on niin paljon jo näitä vikoja ja vaivoja tätä yritystä vaikeuttamassa, että kovasti harmittaa jos alkaa näyttämään sille ettei kohtuni ees yritä vastaanottaa alkiota... Alkio voi aina olla viallinen ja ymmärrän, että luonto karsii jos näin on. Mutta jos ei ees kiinnittymisyritystä tule... sitten alkaa kyllä miettimään onko senkin suhteen itsessäni jotain vikaa.

Noh mutta, turha murehtia etukäteen. Kaikkihan voi mennä hyvinkin! Joten siihen ajatukseen on nojattava.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Lapsettomuuskirjojen herättämiä ajatuksia vertaistuesta

Luen tällä hetkellä kirjaa nimeltä Ihmeet tapahtuvat muille. Kirjan kirjoittaja kertoo omista lapsettomuuskokemuksistaan ja hoitorumban läpikäymisestä. Mielenkiintoinen, ja koskettaa paljonkin oma tilannetta aihepiiriltään - vaikka itse olenkin rumbassa yksin.

Se herätti ajattelemaan, miten vähän olen löytänyt mitään samaistuttavaa kirjallisuutta aiheesta. Itsellisille lapsen hankkijoille ei ilmeisesti juurikaan tälläisiä vertaistukimaisia kirjoja ole. Miten olisikaan, kun harvalla lienee yksin hoitoihin hakeutuessaan mitään fyysistä syytä lapsettomuuteensa, eli ei ole sentyyppistä "perattavaa" mielen päällä. Tai ainakin se tunne tulee, kun lukee itsellisenä lapsen hankkineista kirjoitettuja lehtiartikkeleita. Ne käsittelevät aihepiirin ihan muita juttuja; vanhemmutta yksin, lapsen isättömyyttä, hoitojen hintalappua... Sitä mitä elämä itsellisenä on kun se lapsi on saatu jo syliin asti. Tärkeitä jutuja, mutta en siis itse koe erityisemmin saavani vertaistukea omaan tilanteeseeni noista lehtiartikkeleista. Ja toisaalta, ehkä ne itselliset jotka eivät yrityksesään onnistuneet, uskalla jakaa aihetta ulkopuolisille - onhan lapsen hankinta yksin muutenkin aihepiirinä usein mielipiteitä herättävä.

Onneksi on blogimaailma! Netin syövereistä löytää aina jotain vertaistukea. Mutta tietyllä tapaa itse kaipaisin rinnalle jotain kirjallisuutta siitäkin, mitä on oma tilanteeni - itsellisenä lapsen hankinta, kun taustalla on ongelmia jotka aiheuttavat lapsettomuutta myös parisuhteessa. Sitä, mitä ajatuksia sekä elämäntilanteen että kropan aiheuttama lapsettomuus herättää... Vaikka toisaalta, positiivistahan se vain on, että "kaltaisiani" on vähän. Surullistahan se olisi, jos niin monella vaivoja olisi. Vaan välillä sitä vain herää miettimään, kuinka yksin voikaan olla. Toisaalta taas, ymmärrän senkin näkökulman että itsehän tähän on halunnut ryhtyä! Sitten sitä sietää vahva ollakin, kun kerta oma valinta on. Kuitenkin, välillä sitä vain pohtii asioita. Toivottavasti kukaan ei sitä ymmärrä väärin. Sitä vain pelkää lopullista lapsettomuustuomiota... kaipa itseään koettaa vahvistaa erilaisista kokemuksista lukemalla.

Vaan nojoo, en tiiä oikein mitä tällä tekstillä hain. Tuli vain ajatuksia mieleen, kun tuota kirjaa luin.
Oletteko muut lukeneet mitään lapsettomuutta ihan milla tavalla vain käsittelevää kirjallisuutta tai muuta? Onko suosituksia, jos olette? 

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Eka PAS lähestyy

Niin ne asiat vaan hitaast mutta varmasti etenee. Blogi on ollut nyt hetken hiljaiselolla muitten kiireitten myötä, vaan ehkä voisin vähän nyt taas päivitella kuulumisia.

Tosiaan, punktiosta selvisi lopulta pakkaseen neljä alkiota! Olen tuosta niin onnellinen, pelotti kovasti että jos olen niitä epäonnekkaita joilla yhtään hyvää alkiota ei tule. Vaan onneksi näin, ei ainakaan ihan heti tule toivon mukaan uutta punktion tarvetta.

Nyt on jo uusi kierto, ja lääkkeitten avulla mennään eli Zumenon näin alkuun kaksi kertaa päivässä otettavana. Yksi toinenkin lääke tulee peliin mukaan kunhan siirtopäivä on lähempänä. Siirto olisi ilmeisesti tuossa kuunvaihteen tietämillä. Niinkin pian jo! Pääsee sitten sopivasti lyhyen kesälomani ajaksi piinapäiviä viettämään... vaan jotenkin ainakin toistaiseksi olen kokenut isommaksi piinaksi tämän ainaisen, hitaan, toimenpiteen ja taas uuden toimenpiteen oottamisen. Voisin siis kuvitella että alkionsiirron jälkeen piinailu ei ehkä ihan niin piinallista olisi minulle. Jännittävää silti varmasti!
Minä en jotenkin kaikkien vastoinkäymisteni jälkeen jaksa uskoa, että olisin niitä onnellisia joilla eka siirto vielä plussaa toisi. Vaan kaikki on mahdollista, ja siirto ainakin on jotain oikeaa ja konkreettista. Saa poistua klinikalta pieni kyytiläinen mukanaan, jos vain kaikki menee hyvin ja joku alkio sulatuksesta selviää <3 Onneksi nykyisin alkiot kuulemma selviävät suurin osa sulatuksesta hyvin. Peukut pystyssä jännityksellä eteenpäin!

lauantai 5. toukokuuta 2018

Punktio ohi, olipahan kokemus

Kovasti sitä jännitin millainen se toimenpiteenä on. Enkä voi sanoa jännittäneeni turhaan - kipeää se teki, kuten etukäteen pelkäsin.

Puoli tuntia ennen toimenpiteen alkua otin esilääkkeen jonka pitäisi rauhoittaa. Samoja joita yleensä ilmeisesti ennen leikkausta käytetään, joten tiesin jo etukäteen ettei se minulla vaikuta juuri mitenkään. Jostain syystä nuo rauhoittavat esilääkkeet on vaan niin mietoja minulle. Ehkä ooli hieman helpompi ottaa rauhallisesti, mutta rauhallisesti otin oottellessani muutenkin. Puoli tuntia ennen toimenpiteen alkua pistettiin myös tippa paikalleen ja antibiootit tippumaan. Minulle tämä oli se hepoin ja kivuttomin osuus - ei tipan pistäminen mukavaa ole, muttei hankalaakaan.

Puolen tunnin oottelun jälkeen vuoroni tuli ja kävelin toimepidehuoneeseen. Älyttömän kylmä paikka! Kun muutenkin alkoi jo vähän jännittämään enemmän, tuo kylmyys sai siihen yhdistettynä pikkasen käet ja jalat tärisemään.
Sitten pistettiinkin kipulääkkeet tulemaan ja aloitettiin punktio. Heti ekasta pistosta alkoi kovasti valumaan kyyneleet silmistä, ja joka pisto aina seuraavaan munarakkulaan oli edellistä tuskallisempi. Puoli välissä aloin jo itkemään kun kipeää teki koko ajan pahemmin. Sain kuitenkin melko hyvin pysyttyä siinä rauhallisena muuten, eli ei siinä ihan paniikkiin mennyt. Vaikeinta oli yrittää pitää alavartalo rentona, kuulemma kropan jännittäminen vain pahentaa kipua. Vaan yritäpä siinä rentoutua kun sattuu. Ilmeisesti nuo leikkausten jättämät kiinnikkeet tuota kipua pahensi.
Onneksi se oli lopulta melko nopeasti ohi, ja kipu loppui heti kun neula otettiin pois. Jälkikäteen sanoisin jopa, ettei ollut ihan niin tuskallisen kipeää kuin pelkäsin. Siedettävää, koen että voisin mennä uudelleenkin mikäli tämä ei nyt tuloksia tuota. Eli siinä mielessä ei mitenkään traumaattinen kokemus sentään, vaikka kipeää tekikin.

Punktion jälkeen sain levätä tunnin verran. Puolen tunnin levon jälkeen tuntui hieman kurjalle ja kipeälle vielä olo, joten sain lisää jotain kipulääkettä suoneen. Olo helpottikin nopeasti ja pian tuotiin vielä leipää ja mehua syötäväksi.

Syömisen jälkeen kävin vielä lääkärin juttusilla, kuulemma 12 munasolua saatiin kerättyä! Tänää tuli puhelu, että näistä 5 on hedelmöittynyt. Nyt sitten jännittämään maanantaita, silloin ne ilmesesti kaikki pakastetaan mitä noista syntyy jos jatkavat normaalia kehitystä, jos vain nyt kaikki menisi hyvin... Kovasti toivon että ees pari alkiota menisi pakkaseen asti. Sormet ja varpaat ristissä että kaikki menisi hyvin!

Punktion jälkeen on olo tosiaan ollut oikein mainio, ei ole ollut mitenkään kovempia kipuja tms. Olin vähän pelännyt että olisin kovastikin kipeä toimenpiteen jälkeen, mutta ihan normaalisti tässä on jo voinut elää ja olla - tietysti rajuja liikkeitä ja hyppyjä yms on vältettävä silti. Viikon antiboottikuurinkin sain ettei vain tulehdusta pääsisi syntymään.

Nyt toivon että kroppa toipuu nopeasti ja pääsisi sitten aikanaan prosessissa eteenpäin. Kunpa kaikki menisi hyvin!

torstai 3. toukokuuta 2018

Punktioaika päätetty

Huomenna se olisi eessä. Jännitys on ihan hillitön.

Kai se on sitä, ettei oikein tarkkana tiiä miten homma menee, kuinka paljon sattuu lääkkeistä huolimatta. Mulla vielä kiinnikkeitäkin alavatsassa leikkauksten jäljiltä, nekin voi aiheuttaa kivuliaisuutta.
Saan normi kipulääkkeitten ohella antibiootit suoneen ja kuurin kotiin syötäväksi, kun taustalla on leikkauksalueen tulehtuminen aikanaan. Jännittää kauheasti miten tehokkaat nuo kipulääkkeet onkaan. Toivon että toimisivat kunnolla ja ei tuntisi mitään kipua. Mutta sen kai näkee sitten... Pitää yrittää olla reippain mielin.

Tämä on näitä hetkiä kun vähän toivoisi, että olisi joku vierellä tsemppaamassa ja rohkaisemassa. Toisaalta,  loppuviimein en ainakaan vielä ole mitenkään paniikissa tms. tästä. Helposti olen selvinnut piikittelyistäkin yksin, varmasti selviän punktiostakin!
Ja toisaalta, olen ihmisenä sitä tyyppiä joka kipeänä on mieluiten yksin, ei kenenkään hössöttämisen kohteena... eli sikäli ihan hyvä, ettei ole rinnalla ketään. Mutta  tätä jännitystä toisaalta voisi lievittää, kun olisi joku jolle puhua aiheesta oikein kunnolla. Olen mitä parille ystävälle asiaa hieman purkanut, mutta ei niitä raaski liikaa tähän sotkea...

Vaan no. Huomenna se olisi sitten aamulla herätys ja tyhjin mahoin liikenteeseen, mahtaa tulla kova nälkä kun tuo ei kuitenkaan heti aamusta ole.... vaan toimenpiteen jälkeen kuulemma saa syötävää!

Jännittävä päivä tulossa!