torstai 13. joulukuuta 2018

Pettymyksiä pettymysten perään

Sitähän tämä pohjimmiltaan on... vaan ei, ei taaskaan onnistunut viime siirto, ei tullut taaskaan verikokeessa ilmi että minkäänlaista kiinnittymisyritystä olisi tapahtunut.
Testipäivä oli siis viime perjantaina. Tätä ennen en malttanut olla testaamatta, ja aloitin kotitestein testaamisen jo maanantaina. Ajatuksena oli poistaa turhia toiveita, mutta onnistuinkin vain lisäämään niitä; maanantaina illalla tekemääni kotitestiin tuli ihan testiajalla hyvin hyvin hailurainen viiva, jossa mielestäni oli jopa aavistus väriä.

Vaan kuten arvattavissa on, oli turha toivoa liikoja. Perjantaiaamun verikokeessa ei näkynyt enää mitään. Sinänsä jo kotitesteistä sen osasi aavistaa - vaikka testeihin tuli mielestäni jotain, oli ne huomattavasti vaikeammin havaittavissa kuin maanantainen hailura.

Haluaisin ajatella että se maanantainen hailura oli kiinnittymisyritys. Että hcg vain katsoi verestä nopeasti eikä siksi näkynyt perjantaina mitään... vaan voi olla että se oli myös halpis rfsu-testien kuuluisa viivanpaikka. Niitä oli ainakin ne seuraavat testit... mutta hämäävää oli, että ennen minulla ei ole testiajalla heti parissa minuutissa ilmestynyt viivanpaikkoja.

Vaan sinänsä turha miettiä moisia. Tavallan kai järkevintä olisi olla ees testaamatta kotona - kun verikoe kuitenkin paljastaa lopulta kuinka käy. Mutta niin sitä vaan itsensä löytää testien kimpusta, hohhoijaa...

Vaan uuteen yritykseen reippaasti vain. Nyt on muutama päivä nielty pettymyksen kyyneliä ja jaksaa taas olla hieman optimistisempi! Tänään oli uutena juttuna näin kierron alkupuolella kohdunkaulan laajennusoperaatio. Sain siihen suonensisäiset kipulääkkeet, mutta valitettavasti ne eivät toimineet minulla juurikaan. Kipu oli verrattavissa ensimmäisen puntioni painajaismaiseen kipuun.
Onneksi operaattio oli kuitenkin lyhytkestoinen. Nyt se on onneksi ohitse! Toivottavaa olisi että siirrot olisi nyt tämän myötä hieman helpompia operaatioita. Kun se tämän tarkotuiksena kuitenkin oli.

Seuraava siirto olisi edessä joulupyhien jälkeen. Toiveikkain mielin taas eteenpäin vain. Vaikka kyllä minä taas viikonloppuna hetken mietin, että vieläkö jaksan. Että olisiko tauon paikka. Pitäisikä hetkeksi unohtaa tämä yrittäminen.
Mutta loppuviimein koen että parempi jatkaa vain suoraan. Saa taas kohta jännittää ja olla toiveikas, sen sijaan että oottelisi tauon päättymistä ja pääsemistä taas yrittämisen makuun... eli voinee todeta, että vielä minä jaksan. Vielä tähän riittää energiaa ja toivoa!

maanantai 26. marraskuuta 2018

Taas on yksi siirto ohitse

Tällä kertaa meni vähän vaikeemman kautta. Oli jotenkin aiempia kertoja selvästi vaikeampaa löytää katetrille kohtuun oikea reitti. Ja jotain mutkia piti suoristellakin niillä välineillä, teki kipeää ja kesti kauemmin kuin ennen.
Meinasi ihan oma jaksaminen loppua, kun se mahan voimalla painelu päältä ja samaan aikaan välineillä oikean reitin etsiminen pisti olon jotenkin tosi etovaksi. Oikeastihan toimenpide ei kestänyt kovin montaa minuuttia kauemmin kuin tavallista, mutta oli sen verran epämiellyttävää että jaksaminen oli vähissä.

Ehkä se on osaksi sitäkin, että jaksaminen jatkuviin negatiivisiin tuloksiinkin on jo tosi kortilla. Siirron jälkeen mietin kotimatkalla, jaksanko mitenkään tulevaisuudessa mahdollisesti häämöttävää kolmatta ivf-hoitokierrosta punktioineen kaikkineen, jos jo nyt alan olla aika poikki tähän kaikkeen. Jatkuvat lääkekuurit, lääkärikäynneillä ravailut, aina vain uusia hankaluuksia, negatiiviset testitulokset... kyllä se näin pidemmän päälle on tuntunut yhä raskaammalle jo.

Vaan nyt on kuitenkin taas viisipäiväinen blasto onnellisesti kyydissä, eikä voi kuin toivoa parasta. Jos vain toivon sirpaleita jostain löytäisi.

Mikäli tämäkään ei nyt onnistu eli raskaus ei ala, olisi tarkoitus tehä ensi kierron alussa kohdunkaulan laajennus. Ilmeisesti sen takia, kun nämä siirrot on pääosin olleet hivenen haasteellisia, tarkoitus kai olisi että se helpottuisi toimenpiteenä vähän. En oikein tiedä onko sillä raskautumisen kannalta suurta vaikutusta, mutta se selvinee sitten jos asia tulee ajankohtaisemmaksi...

Huomenna sitten taas pistän gonapeptylin ja alan jännäilemään kuinka käy. Vielä on kolme blastoa pakkasessakin, pitäisi vain jaksaa toivoa että ehkä vielä joskus onnistuu.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Blogin päivitys vähän unohtui

Niin vain taas tuloksena oli reilu viikko sitten nega, kun verikokeen tulokset tuli.
Testaamiseen kotitestein innostuin tällä kertaa jo hyvin aikaisin, viidentenä piinapäivänä. Sinä päivänä sain testiin aivan testiajan lopussa (ko. testimallilla se tulkinta-aika on puoleen tuntiin asti) jotain hyvin hyvin hailuraista. Erikoinen piirre oli, että se pari tuntia myöhemmin oli helposti, ilman "kikkailuja" nähtävissä. Toki tuolloin oli jo testiaika ohi eikä testiä ees saisi enää vilkuilla, vaan toiveikkaana sitä eimalta olla tekemättä...
Vaan kyllä silti luulen että se oli vain harvinaisen selkeä viivanpaikka. Hämmentävää tosin on, että euraavana päivänä samalla testillä kävi samoin, joskin se oli vielä hailurampi. Mutta ikäänkuin testiajan loputtua oli ihan helposti nähtävissä.
Siitä vielä seuraavapäivänä tein toisen valmistajan testin ja se oli jo ihan puhdas nega ilman mitään viivanpaikkoja. Tein samalla myös kolmannen testin tällä rfsu:lla jolla sain näitä kummallisia viivanpaikkoja ennen tuota, ja sillä kertaa testi pysyi puhtaan negana, ei tullut mitään viivanpaikkaa testiajan päätyttyä näkyviin.

Toki rfsu:n testeistä kuulee paljon huonoa, mutta minua hämää se, että en ole ennen saanut niihin ees tuollaisia viivanpaikkoja. Eikä noiden kahden testin jäleen mitään näkyviä viivanpaikkoja ilmestynyt. Eli oliko ne viivanpaikkoja vai eivät...

Vaan se jää ikuiseksi arvoitukseksi. PP10 oli veritestiin aika ja tulos tuli samana iltana, ja ihan nega oli kuten aiemmissakin siirroissa. Ei mitään kiinnittymisyritykseen viittaavaakaan, vaikka sitä toki olin noiden rfsu:n parin testin myötä enemmän uskaltanut jo toivoa. Vaan ei niin ei, joten kaipa ne pelkkiä viivanpaikkoja olivat vain. Tai mistäpä tuota koskaan voi tietää.

Sen verran pahaa tämä negatulos taas teki että oli pakko ottaa hetkeksi etäisyyttä aiheeseen eli en viitsinyt blogiakaan päivittää.

Vaan uutta yritystä kohti vain! Eilen aloitin taas zumenon-lääkityksen ja pitkä tylsä odotusaika seuraavaan siitoon voi alkaa. Tämä väliaika on aina niin tylsää...

torstai 25. lokakuuta 2018

PP2 ja kuulumisia

Siirto oli tosiaan tiistaina, ja meni ihan hyvin. Ainakin sikäli hyvin, ettei tarvinnut sulattaa kuin vain yksi alkio. Eli vielä on neljä pakkasessa! Vaan tietysti kovasti toivon että ne sinne pakkaseen jäisikin toistaiseksi... vaan ei tässä kohtaa oikein voi kuin toivoa parasta. Taas siis yksi viisipäiväinen blasto siirrettiin.

Nyt sitten ensi viikon loppupuolelle jännäilyä kuinka käy.
Ihme kyllä en ole hirveästi koko asiaa ajatellutkaan vielä. Tietyllä tapaa on jo ns. valmiiksi hieman sellainen olo, että tuskinpa tästäkään mitään tulee. Toisaalta pieni toiveikuus ja ilo että on taas päässyt ainakin yrittämään! Sekin on jotain, mistä on oltava kiitollinen.

Läkkeet on tehneet yhä kovemmaksi väsymyksen. Vaikka siirtopäivänä tein vain puolikkaan työpäivän, olin kotiin saapuessa aivan poikki. Lopulta tulikin nukuttua hieman liian pitkät päikkärit sohvalla...
Keskiviikko eli eilinen oli sentään vähän parempi päivä. Sain väsymyksestä huolimatta mentyä töitten jälkeen vielä vähän treenaamaan kevyesti. Pistin eilen myös gonapeptylin kiinnittymistä tukemaan. Jos se alkio nyt ees kiinnittyäkseen on, heh...

Vaan toiveikkain, puolipessimistisin mielin eteenpäin. Kai sitä joskus vielä onnistuu, jos on onnistuakseen. Murehtimallahan asiat ei lopulta sen kummemmiksi muutu, joten sikäli turha siihen vähää energiaa tuhlata.

torstai 18. lokakuuta 2018

Seuraava PAS lähestyy

Ensi viikon tiistaina olisi taas siirto aika edessä. Se olisi sitten kolmas siirtoon asti selvinnyt alkio, mikäli sulatuksesta pikkuinen selviää. Hiukan jo alkaa jännittämään miten tällä kertaa käy...

Tämä tylsä alkukierto on mennyt vaihteeksi aika nopeasti. Osasyynä ehkä viime viikkoinen työtapaturmani, oli ainkin muuta ajateltavaa muutamaksi päiväksi kuin nämä hoidot. Sain kemialliset palovammat reisiin töissä, luojan kiitos selvisin säikähdyksellä eli tuli vain lievät, ensimmäisen asteen palovammat. Isot kyllä, mutta aineksia olisi ollut paljon vakavampiin vammoihin. Vaan kiitos nopean ensiavun, nyt ei ole enää kuin isot punaset läikät reisissä, eikä pysyviä arpiakaan pitäisi tulla.
Vaan kyllä ekan päivän mietin kovasti miten hoitojen käy, jos vammat osoittautuukin vakavammiksi. Mutta nyt se murhe on historiaa!

Viimeset pari päivää on ollut jotenkin väsynyt olo tähän jatkuvaan hormonien kanssa elämiseen. Vaan eiköhän se taas mene ohitse sitten kun siirtoon (toivottavasti) pääsee ja on konkreettisempi syy näitä lääkityksiä jaksaa. Toivon että jaksan taas olla ainakin ekat päivät siirron jälkeen positiivisin mielin. Kyllä se edes muutaman päivän positiivisuustuo kummasti jaksamista koko tähän prosessiin.

Toisaalta surettaa jo etukäteen että tuskinpa tulee taaskaan ees kiinnittymisyritystä. Mitä antaisinkaan siitä että tulisi ees hipaisu, ees pieni toivon pilke että raskaus olisi joskus mahdollinen. Edes jonain päivänä...

Nyt ei voi  kuin elää taas päivä kerrallaan, tiistaita sekä kauhulla että innolla odottaen.

lauantai 6. lokakuuta 2018

Toiveikkain mielin eteenpäin

Eilen alkoi uusi kierto, eli tänään alkoi myös taas zumenonin napsiminen aamuin illoin.
Jotenkin tämä uusi kierto palautti taas pientä toiveikkuutta mieleen ja ikävä epäonnistumisen fiilis jäi taka-alalle.

Nyt on myös hieman rennompi olo kuin viimeksi siirron suhteen. Viimeksi stressasin ihan tolkuttomasti että taas alkioista suurinosa tai kaikki kuukahtaa sulatuksen myötä. Vaan kun viimeksi riitti että vain yksi alkio sulatettiin, on mieli toiveikkaampi sen suhteen että ehkäpä tämä alkioporukkani on hieman parempilaatuista sorttia selviämisen suhteen.
Toki toisaalta mielessä pyörii se vaihtoehto, että tämä olikin vain sattumaa että viime siirtoon sattui juuri se yksilö joka sulatuksesta selvisi. Että jos nyt joutuukin sulattamaan kaikki loput...
Yritän kuitenkin olla liikaa miettimättä sitä vaihtoehtoa. Toivon että alkioistani riittäisi vielä yhteen tai kahteenkin siirtoon - kai toivoa saa. Että tulisi ees yksi kiinnittymisyritys. Sekin riittäisi, näin alkuun. Uskaltaisi sitten toivoa että raskaus on joskus edes mahollista kokea, vaikkei kovin nopeasti onnistaisikaan.

Mutta nyt yritän keskittyä elämään hetkessä ja nauttimaan hyvistä syyssäistä! Tänäänkin on aivan ihana ja aurinkoinen päivä, mikäs sen parempaa! Siivouspuuhia ja pyykkihommia rennolla otteella syysauringon paistaessa olkkarin ikkunasta sisään, kyllä sitä aamulla tuli mietittyä että loppuviimein elämässäni on melkein kaikki juuri niin toivon. Vain lapsi puuttuu. Minä jos kuka rakastan sellaista ns. tasapaksua arkea, sitä että aamuvarhain herää töihin, arki on mukavan työntäyteistä ja on eläimet siinä ohessa eli tekemistä kotona piisaa, yksi tai kaksi harrastusta arki-illoille ja mukavaa, ns. "tylsää" elämää, illalla sängyssä kirjan lukemista ennen nukahtamista... sellaista tavallista arkea, johon niin mielelläni vielä lapsen mukaan ottaisin.

torstai 4. lokakuuta 2018

No negahan se sitten oli.

Kuten arvelin. Tiistaina kävin verikokeessa, ja keskiviikkona sain tulokset.
Eniten harmittaa, ettei tuloksen perusteella ole ollut edes yritystä kiinnittyä... Niin kovasti sitä toivoin. Olisi tuonut toivoa tähän, toivoa että ehkä vielä joskus onnistaa.
Kuitenkin sentään viisipäiväinen blasto siirrettiin niin kyllä mulla kova toive oli että se edes yrittäisi kiinnittyä... vaan ei niin ei.

Noh mutta uutta yritystä sitten vaan. Eilen lopetin lääkkeet ja nyt voi vain odottaa että uusi kierto alkaa. Sitten kp2 olisi tarkoitus taas aloittaa zumenonin napsiminen...

Nyt pitää vain yrittää pitää itsensä kiireisenä ja kehittää paljon tekemistä vapaa-ajalle ettei ehtisi turhia murehtimaan ja harmittelemaan!

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

PP9, kotitesti nega

Noh niin oireeton tämä olo on ollutkin, että sikäli tulos oli sitä mitä arvelinkin. Viimein siis päätin kotitestin hoitaa alta pois turhia  mietityttämästä. Tuskin on ollut mitään kiinnittymisyritystäkään kun ihan selvä nega oli tulos.
Klinikan käytäntö on että veritesti otetaan tiettynä päivänä, joten verikokeen käyn vielä otattamassa tiistaina. Sitten tulee lopullinen varmuus tältä erää, vaikka kyllähän senkin tulos on jo arvattavissa.

Eli pikkuhiljaa pitää taas alkaa henkisesti valmistautumaan uutta kiertoa ja uutta yritystä varten.
Onneksi vielä on pakkasessa pikkuisia oottamassa. Kunpa joku niistä olisi se hyvä ja oikea tapaus.

torstai 27. syyskuuta 2018

PP6

Ei niin minkäänlaisia oireita ole tuntunut ainakaan tänään. Ei eilenkään.
Ekat piinapäivät oli vähän toiveikkaampia, kun oli sopivasti mahan juilintaa välillä ja lämmöt pomppasi lauantai-iltana yli 37 asteen. Lauantaina pistin gonapeptylin joten ajattelin että no, ehkäpä se auttaa oikeasti kiinnittymään ja jos kiinnittyy niin toki varmaan lämpöä tulisikin. Toisaalta mulla lämpö nousee usenkin loppukierrosta sinne 37 asteen tietämille niin ei se sinänsä erikoista ole.
Järkikin yhä sanoo että lääkkeet ne ekat "oireet" teki, heh.

Yksi viime kerralta jäljelle jäänyt raskaustesti polttelisi tuolla kaapissa olemassaolollaan... tekisi mieli testata, kun sitten saisi ainakin mahdollisen kiinnittymisyrityksen kiinni varmemmin. Toisaalta, en ole vielä raaskinut...
Tänään olisi hyvin sinänsä voinut testata, kun oli muutenkin valmiiksi huono päivä. Lopulta kuitenkin tulin tulokseen että ei vielä. Menee vaan liian vaikeeksi huominen työpäivä jos nyt alkaa konkreettsta negatestiä tuijottelemaan. Mutta ehkä viimeistään viikonloppuna tuon teen... alta pois vaan, heh.
Noh mutta nyt on niin oireeton olokin että toiveet sikäli on jo menneet tältä erää pois. Pitää yrittää pikkuhiljaa alkaa ajattelemaan seuraavaa kiertoa ja pas:ia...

lauantai 22. syyskuuta 2018

2. IVF:n 1. PAS ohi, "piinapäivät" tervetuloa!

Eli hoitojeni kaikkiaan toinen pakastealkio onnistuneesti siirretty eilen! Viisipäiväinen alkio siirrettiin siis.
Tällä kertaa meni oikeastaan jopa hyvin. Jännitin kyllä monta päivää ennen jo kuinka käy, montako alkiota pitää sulattaa että edes yksi selviäisi ja mitä jos jotain sattuu enkä siirtoon pääse.
Vielä klinikalla odotushuoneen sohvalla istuessani oli mieli hieman harmaa ja vaikea olla toiveikas. Joskin se pahin aamupäiväinen jännitys oli ohi. Koko aamupäivän pälyilin puhelintani kauhulla että tuleeko pelkäämän puhelu, peruuntuuko siirto taas... onneksi ei.

Nyt selvittiin ihan tämä yksi vain sulattamalla peräti. Eli jos ei tärppää niin vielä on viisi alkiota pakkasessa odottelemassa. Ja voi miten mä nautin. Olen yksinkertaisesti aivan äärimmäisen onnellinen että pääsin tällä kertaa edes siirtoon.

Varmasti näistä piinapäivistä tulee jossain vaiheessa oikeaakin piinaa, kun aika kuluu. Ja tokihan nyt jo tulee kuulosteltua oloa että jos kropassa jotain tuntemuksia tulisi - vaikka järjellä ajateltuna kaikki mahdolliset tuntemukset tässä vaiheessa ovat vain lääkkeiden aiheuttamia. Mutta yleisesti oloni on niin onnellinen ja kiitollinen, että pääsin edes yrittämään. On edes pieni mahdollisuus nyt raskauteen.
Ja pitää olla sikälikin onnellinen, että tämä voi olla lähinpänä raskautta oleva tila kuin mihin koskaan päädyn. Juu, ei tässä virallisesti raskaana olla, mutta toisaalta tiedostaa sen että todistettavasti elävä alkio on selviytynyt kohtuun asti. Aika sen sitten näyttää kuinka lopulta käy.

Nyt ei auta kuin toivoa parasta ja yrittää ottaa rennosti.

torstai 13. syyskuuta 2018

Läheisten tuki on tärkeää

Olenkin jo blogin alkupuolella valottanut hieman tätä aihetta omalta kohaltani; eli kuinka läheiset ovat suhtautuneet lapsen yksin hankkiseen. Tai ajatuksen tasolla toki vasta, kun lasta minulla ei vielä ole. Nyt olen pohtinut asiaa taas lisää ivf-hoitojen myötä.
Alunperinhan olin ajatellut, että kerron vain vanhemmilleni ja muutamalla lähimmälle ystävälleni että olen lasta yksin hankkimassa. Tämä oli kuitenkin ennen kuin sain tietää, etten lääkärin mukaan pysty saamaan lapsia lainkaan ns. luomusti. Tai ainakin se on erittäin epätodennäköistä, sillä laparoskopiat ja pari vuotta sitten tulehtunut leikkausalue on vaurioittanut kehoani siinä määrin ettei se oikein onnistuisi.

Kun tämän asian sisäistin, aloin olemaan yhä avoimempi tästä kaikesta jotenkin. Hiljattain kerroin tästä asiasta myös sisaruksilleni. Olin ollut melko varma, että etenkin siskoni olisi ollut vanhempieni tavoin asiaa kohtaan epäileväinen ja ei välttämättä suhtautuisi kovin hyvin. Yllätyksekseni hän oli heti sinut asian kanssa! Myös veljeni reaktiota jännitin, joskin uumoilin että hän suhtautuisi asiaan aika rennosti. Oikein arvelin, hänkin otti asian erittäin hyvin.
Aiemmasta aihetta käsittelleestä blogikirjoituksestani asiat on myös vanhempieni suhteen muuttuneet yhä positiivisemmaksi. Tuntuu että nyt he ovat hyväksyneet että olen lasta yksin hankkimassa. Voi olla että hieman vaikuttaa myös tuo lääkärin toteamus heillä suhtautumiseen. Tai sitten se on ihan vain se kuuluisa aika, joka on auttanut. Nyt heitä kiinnostaa ns. missä mennään - ja itse olen kokenut sen mukavana asiana. On ihanaa että voi avoimesti puhua aiheesta ihan ummet ja lammet jos siltä tuntuu.

Tuella en kuitenkaan tällä kertaa tarkoita pelkkää tukea hoitojen läpikäymisen jaksamiseen tai mahdollisen lapsen syntymän jälkeen tarvittavaan tukiverkostoon. Vaan myös sitä mahdollisuutta, että jään lapsettomaksi kokonaan. Koin, että on minulle itselleni helpompaa, kun esimerkiksi sisarukseni tietävät millaisten asioiden kanssa tällä hetkellä elämässäni painin. Jos tämän matkan lopputulos ei ole toivottu vaan jään lapsettomaksi, on lohduttava ajatus että sitten läheiset tietävät sen. Ettei tule niitä tilanteita että ikää tulee lisää, muut saavat lapsia ja alkavat ihmettelemään että eikö sitä miestä löydy ja millos niitä lapsia on ajateltu....

Tosin en tiedä onko tuo ajatuksena hieman hassu. En ole itse koskaan esim. sukujuhlissa yhdenkään kuullut kyselevän muiden parisuhdetilanteesta tai lastentekohaaveista, vaikka usein saa ainakin netissä lukea että nuo on aika yleisiä sukujuhlien juttuja etenkin vanhemman väen osalta.
Luulen kyllä tietäväni osasyyn tähän - suvussani on useampi lapsettomuudesta kärsinyt ja parikin adoptiolasta.
Noh nyt meni kyllä koko postaus ihan sivuraiteille jotenkin...Heh.

Loppuviimein tarkoitukseni oli vain muistuttaa että tuki on tärkeää. Ei tämä minullekaan ole aihe mistä turuilla ja toreilla huutelisin - ainakin itse näin nuorena naisena saan muutenkin "pelätä" että perhehaaveet vaikuttavat esimerkiksi työllistymiseen. Eli en minä näistä loppuviimein kovin monelle puhu. Mutta lähimmät ihmiset, lähimmät sukulaiset. Tuo jonkilaista lohtua että he tietävät. Heille voin puhua jos mieltä painaa, ja he ovat tukena, jos tämä tie ei lasta syliin asti tuo.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

PAS lähestyy!

Hitaaaaaasti... mutta varmasti kuluu aika eteenpäin.

Tai tämä vaan tuntuu hitaasti menemiseltä tuon punkiota edeltäneen ultraravin jälkeen. Kun sai pahimmillaan rampata kolme kertaa lääkärissä saman viikon aikana ja koko ajan säätää mitä lääkettä pistetään ja milloin.
Nyt on ollut suorastaan hiljaiseloa siihen verrattuna. Ensin piti jaksaa terolut-kuuri loppuun, sitten oli kierron alettua pikainen käväisy ultrassa. Todettiin että kroppa on palautunut punktiosta hyvin, joten sain aloittaa aina niin ihastuttavan zumenonin taas kerran. Kaksi pilleriä aamulla, kaksi illalla.

No hiljaiselosta huolimatta olen ollut ihan tosi väsynyt. Se onkin ollut syynä tähän bloginkin hiljaiseloon aika pitkälti. Ennen minusta on tuntunut että se on lugesteron joka siirtokierroissa on ollut väsyttävä tekijä, mutta kyllä nyt on selvästi väsyttänyt tämä zumenon. Tällä viikolla olen ottanut joka päivä töiden jälkeen pitkät päikkärit. Se sitten on ajanut kierteeseen että illalla vastaavasti ei ole enää nukuttanut, joten yöunet on jääneet vähäisiksi - ja sitten on seuraavana päivänä väsyttänyt jo kahta kauheammin.
Ja se päikkärien jälkeinen olotila on ollut ihan kamala. Siis jos normaalisti pitkäksi venähtäneet päikkärit tekee sellasen vähän höpsähtäneen olon herättyä, niin näitten jälkeen on ollut työn ja tuskan takana saada itsensä hereille ja iltapuuhiin. Tai koirien takia minä nyt en voi aamuunkaan asti nukkua vaikka unta riittäisi...

Tänään on ollut onneksi aika pirteä ilta. Suoranainen ihme, sillä lääkäriin menon takia heräsin jo viideltä aamulla. Ja vastaavasti tein töissä aika pitkälle iltaa hommia että sain poissaoloa korvattua. Ihme kyllä kotiin päästyä olo oli suhteellisen virkeä. Käytin koirat päivälenkillä ja nukuin reilut puoli tuntia, heräten ihanan virkeänä! Tai ei ainakaan ollut sitä kamalaa mikä maa mikä valuutta -olotilaa kun ei vaan saa silmiäkään auki.

Eli tänään kävin tosiaan taas lääkärissä. Vasta toka kerta kierron aikana, siksi tämä niin hitaalta tuntuu. Vaan mitäpä tässä vaiheessa kiertoa voisikaan tehdä... ei voi kuin anta apäivien kulua ja odottaa pääseekö aikanaan siirtoon vai ei.
Sunnuntaina olisi tarkoitus aloitella lugesteronit taas zumenonien oheen ja sitten loppuviikolla on siirto. Jos jotains iirrettävää nyt on... vaikka luulisi että kuudesta alkiosta ainakin yksi sulatuksesta selviäisi! Ei auta kuin toivoa parasta.

tiistai 28. elokuuta 2018

Alkioita pakkasessa!

Olin ootellut tätä puhelua jostain syystä jo perjantaille viimeistään. Kai se oli viime kertaisen syy, kun silloin pakastettiin alkiot kolmen päivän iässä. Sitä oletti, että niin nytkin. Torstaina tuli kyllä jo puhelu hedelmöittyneitten munasolujen määrästä, niitä oli aikkiaan peräti 18!

No, soitinkin sinne lopulta perjantaina, ja sanoivat että viljellään vielä viikonlopun yli ja soittavat maanantaina. No, ei tullut maanantainakaan puhelua... aloin huolestumaan, mutta järkeilin että kyllä ne soittaisi jos jokin vialla olisi, ainakin.

Viimein tiistaina eli tänään tuli puhelu. Kuusi alkiota päässyt pakkaseen! Suuri osa taisi olla viisipäiväisiä ja joku/jotkut kuusi päivää viljeltyä blastoja. Koska mulla ei tietenkään työkiireitten keskellä ollut mahista pysähtyä kirjoittamaan niitä tarkkoja määriä ylös, en len ihan varma kumman ikästä alkiota oli mikäkin määrä... heh.

Olisin toivonut ehkä jopa hieman enemmän alkoita. Se varmaan olisi onnistunutkin, jos osa olisi pakastettu kolmen päivän iässä. Kun niinhän se on, että mitä pitemmälle viljellään sen harvempi menestyy. Lähinnä oisi ollut kiva pitää kolme päiväsiäkin mukana, kun vaikka ne ei maljalla menestyisi, voisi ne ehkä kohtuun siirrettynä selvitä... Oikeasti tähän ajatukseen mulla vaikuttaa tottakai viime hoitokierroksen alkiohävikki. Kun 3/4 pakastetusta alkiosta ei selviä sulatuksesta, on vaikea uskoa että nyt olisi sen parempi onni...

Vaan ei voi kuin toivoa parasta. Pikkuiset on nyt pakkasessa ja toivonmukaan mahollisimman moni sulatuksen kestäisi, että pääsisin kunnolla taas yrittämään! Ensi viikolla pitäisi terolut-kuurin loputtua alkaa uusi kierto ja sitten olisi eessä PAS. Jännittää - taas kerran!


torstai 23. elokuuta 2018

Punktio onnellisesti ohi!

Eilen oli punktiopäivä ja kyllä jännitti! Pelotti, että homma on taas viimekertaisen kaltainen tuskallinen ja kovia kipuja sisältävä käynti.

Vaan onnekseni jaksoin aktiivisesti ottaa asiaa hoitajien kanssa esille. He sitten miettivät ihan oman lääkecoctailin minulle. Oli siis huomattavasti helpompi olla ja kestää punktiointi tällä kertaa. Kipeää se silti teki, ja sitä hoitajat pahoitteli. Erityisesti oikealta, poistetun munsarjan luota teki kovasti kipeää. Siellä oli poistosta huolimatta muutama follikkeli, kun pieni pala munasarjaa sinne on jäänyt, joten nekin sitten mukaan poimittiin.
Onneksi sain aina lisää lääkettä suoneen kun alkoi tekemään liian pahaa kipu.
Vaan huomasi kyllä muutenkin että oli tujummat lääkkeet kuin viime kerralla. Operaation jälkeen nukuin siellä toipumishuoneen lepotuolillani liki kaksi tuntia putkeen. Onnekseni ei taaskaan ite operaation jälkeen kivut liiemmin vaivanneet. Toki lievää särkyä on ollut, vielä tänäänkin. Mutta mitään kovaa kipua ei, en ole kotona särkylääkettä tarvinnut, kunhan olen ottanut rauhallisesti.

Saaliskin oli paljon parempi kuin viime kerralla. Kypsiä munasoluja oli kaikkiaan 24! Yli 30 follikkelia siis tyhjensivät. Näistä ihan mukava määrä myös hedelmöittyi, siitä sain tänään väliaikatietoja. Mutta vielä en niitä määriä uskalla tänne laittaa... mielummin odotan että tiiän, tuleeko alkioita vai ei. Jotenkin pelkään että sitä tulee niin kova pettymys stten lopulta kuitenkin.

Se vähän harmitti, että taas päätettiin pakastaa kaikki tulevat alkiot. Perustelu lääkärillä oli kuitenkin hyvä - niin iso saalis poimitti ja lähes kaikki yhdeltä puolelta, joten hyperstimulaation riski on kohonnut. Ja jos se iskisi, se voisi olla pahimmillaan kohtalokas ainoalle munasarjalle. Tätä ainokaista nyt sitten suojellaan joten annetaan kehon toipua eli ei tuoresiirtoa tälläkään kertaa.

Nyt on viime kertaiseen tuttuun tapaan terolut-kuuri ja antibioottikuuri menossa. Seuraavassa kierrossa sitten PAS jos alkioita tulee ja keho on toipunut!
Huomenna selviää taas väliaikatietoja alkioitten suhteen. Kauhesti jännitän mikä on lopputulos. on tämä vaan aina jännityksestä toiseen siirtymistä...

perjantai 17. elokuuta 2018

2. IVF hoitokierros aluillaan

Tai oikeestaan jo hyvässä vauhdissa! Viime viikon torstaina alotin pistokset, tuttuun tapaan Gonal f-kynällä. Aloitin samalla annostuksella kuin viimeksi, vaan tässä viikon varrella annostusta on nostettu jo kahteen otteeseen. Jostain syystä kroppa reagoi tällä kertaa hieman huonommin, nyt ollaan pari milliä jäljessä follikkelien kasvussa viime kerran aikatauluun verrattuna.

Joten nyt pistetään loppupäivät tuplamäärä siihen mitä viimeksi, eli 300 IU. On muuten se jo aika iso määrä minusta kun tuota lukua säätää kynään...
Tänään aloitin myös jarrulääkkeen eli orgalutranin. Se menee sentään tuttuun tyyliin kuten viimeksi.

Eli punktio häämöttää jo hyvin pian. Luultavasti ensi viikon loppupuolella se olisi eessä.
Jännittää tuo punktio kyllä jo aivan kauheasti, pelottaa että en kestä sitä kipua. Kun viimeksi se oli niin tuskallista, etenkin loppua kohti mennessä... Kunpa lääkkeet nyt tehoaisi hieman paremmin.
Hiukan alkaa olla jo nyt turvonnut olo. Ja huomaa taas että hormonit tosissaan väsyttää, vaikka on ollut töissä suhtelelisen lyhyt päivät vaihteeksi, niin kyllä on moneen kertaan jumahtanut töitten jälkeen sohvalle nokosille. Ja ne sitten venähtää liian helposti liian pitkiksi. Tiiättehän, sellasiksi että heräät illan hämärtyessä ja mietit vaan että mikä päivä ees on...

Pikkuhiljaa kyllä tullut mukaan sekin jännitys, että mikä on hoitokierroksen tulos tällä kertaa. Haaveilen että pääsisin tällä kertaa tuoresiirtoon. Kun viime kerralla neljästä alkiosta kolme ei sulatuksesta selvnnyt, olisi jotenkin toivoa ihan eri tavalla nostattavaa jos tuoresiirtoon pääsisi.

Vaan sen kuulemma näkee sitten myöhemmin kuinka käy. Hyperstimulaatioriski on otettava vakavasti, ja jos siitä näkyy merkkejä niin sitten varmaan kaikki taas pakastetaan... harmi sinänsä.
Tai ei voi sanoa harmi! Pitää olla kiitollinen jos alkioita ees syntyy. Eihän mikään ole varmaa.
Mutta kyllä se tuoresiirto silti eri tavalla toisi toivoa tähän kaikkeen. Kuitenkin. Nyt vaan peukut pystyssä että kaikki menisi hyvin!

perjantai 20. heinäkuuta 2018

Pian taas alkaa on hoitojen aika!

Tauko on tainnut olla ihan hyväksi. On ollut hyvästä, ette ole joka päivä tarvinnut miettiä mitä lääkkeitä on otettava ja milloin. Saanut pää vähän kuin levätä asian suhteen.
Tällä viikolla oli pitkästä aikaa lääkärikäynti, suunniteltiin tulevaa hoitoa ja tsekattiin muutenkin että kaikki on ok. Varmaan siinä parin kolmen viikon sisällä pääsen (jos sitä pääsemisenä voi pitää) aloittamaan taas gonal f:n piikittelyt. Tarkoitus olisi ilmeisesti että samoilla lääkityksillä mentäisiin kuin viime kerralla, ilmeisesti lääkärin mielestä ne olivat sitten ihan sopivat annostukset ja muut.

Jos jotain hyvää pitää ajatella, niin nyt ei ainakaan tarvitse miettiä miten piikittelyt sujuvat. Ne on jo tuttua kauraa sentään. Oikeastaan itse koen piikittämisvaiheen kaikkein helpoimpana osuutena koko hoitoja. Lugesteron&zumenon-kuuri siirtoa ennen ja sen jälkeen on jotenkin raskaampaa mulle, luget väsytti niin paljon ja minulla annoksetkin on aika isoja aamuin illoin piti kaksi ottaa kumpaakin. Toki piikityksiin voi tällä kerralla kropan suhtautuminen muuttua, jokainen hoitokierroshan voi olla erilainen. Eli sikäli pitää koittaa henkisesti varautua että tällä kertaa olisikin vähän epämiellyttävämpiä sivuvaikutuksia siinä.

Eniten jännittää tuleva punktio. Miten toivonkaan että se menisi nyt kivuttomammin kuin viimeksi! Taitaa olla kyllä turha toivo, pahoin pelkään että kivut on vielä kovemmat. Vaan mihin sitä ei suurimman unelmansa edessä ryhtyisi, on se toive lapsesta niin paljon nyt tauonkin aikana aina tullut ajatuksiin.
Ei auta kuin yrittää olla rohkea ja kestää.

Vaan kyllä tässä kaikessa se kaikkein raskain asia ainakin minulle on juuri se, että vaikka miten psyykkaisit ja tsemppaisit ja kärsisit, ei kukaan voi taata onnellista loppua. Kukaan ei voi taata, että se lapsi joskus vielä tulisi syliin asti... voi kun voisikin.

Ei voi kuin toivoa parasta. Että jso tällä kertaa tulisi niin hyvät alkiot että kestäisivät pakastamiset ja sulatukset, ja että niitä alkioita ylipäätään ees tulisi!

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Väsymys

Jostain syystä tuo tokan alkionsiirron peruuntuminen herätti jonkinlaisen väsymyksen itsessä. Ehkä se on nämä jatkuvat hormonilääkitykset, milloin yksi alkaa ja toinen loppuu... tai ihan vaan alituinen ravi hoitopaikalla.

Alunperin ajattelin että en pitäisi mitään taukokiertoa tässä ennen seuraavaa ivf-hoitoputkea, mutta lopulta päätin pitää. Oikeastaan asia ratkesi sillä, että oma lääkärini on lomilla pari viikkoa. Harkitsin että menisin sillä välin jonkun toisen lääkärin kanssa asioimaan, mutta enpä sitten jaksanut.
Kai se on se, että minulla tämä tilanteeni on melko mutkikas. Nykyisenkin lääkärin kanssa meni yksi käyntikerta kokonaan ja seuraava osittain siihen, että selvitin leikkaus- ja vaivahistoriaani ja ylipäätään tilannettani. Olisi ollut rasittavaa selittää se taas uusiksi jollekin. Toki ne tietoni nyt löytyvät heiltä koneelta aina jotenkin kirjattuina, mutta.. no, enpä vain jaksanut.

Osaltaan huolettaa ajoittain sekin, kuinka työpaikka suhtautuu kun on liki viikottain, välill montakin kertaa viikossa, parin tunnin poissaoloja. Saati punktiopäivät, kun on kokonaan poissa. Sekin taisi vaakakupissa painaa - näin kesällä kun töissä on väkeä on normia vähemmän, niin senkin puolesta viisaampaa että ees hiukan taukoa pitää. Ainakin nyt, kun tiiän että seuraavassa hoitokierroksessa tulisi se punktio olemaan.

Hassua ajatella että ekasta punktiosta on vain reilu pari kuukautta.. sitä jotenkin luuli ettei ihan näin pian uuteen joutuisi. Mieluiten ei joutuisi ollenkaan! Sen verran kipeää se viimeksi teki. Ja kipu vain paheni jokaisella pistolla. Minulla on ilmeisesti jotain arpikudosta joka tekee siitä niin tuskallista. Vaan mihin sitä ei lasta toivoessa olisi valmis. Vaikka nyt varmaan jännittää ekaa kertaa pahemmin kun tietää miten kipeää se tekee ja miten olematon apu lääkkeistä on.

Eniten tässä taukokierrossa pelkään kystani kasvamista. Sitä että se kasvaisi liikaa ja olisi pakko leikata, että tulisi pitkä tauko hoitoihin... Toivon ettei se kasvaisi, ei ainakaan aiemmilla käynneillä lääkäri ole mitään siitä huomauttanut. Mutta nyt on niin pitkä tauko jo vikasta ultrasta, että jotenkin stressaa. Onneksi ei ole enää kauhean montaa päivää ennen seuraavaa käyntiä ja hoitosuunnitelman tekoa. Jotenkin tuo säännöllinen ultraaminen lievittää stressiä kystan suhteen, ettei ajattele sen olemassa oloa turhan paljoa.

Jaa'a, tämä oli tämmöinen stressinpurkupostaus, tänään ollut niin apea  mieli jotenkin. Muuten ollut ihan suht hyvillä mielin tilanteeseen nähden, olen koittanut  kehittää kaikkea pientä tekemistä kesän varrelle että aika menisi nopeammin. Vaan ei sekään aina toimi.

perjantai 29. kesäkuuta 2018

2. PAS peruttu.

Tänään oli tarkoitus viimein päästä taa yrittämisen makuun. PAS sovittu tälle päivälle. Vaan kun oli vain yksi alkioraukka pakkasessa, niin mitäpä lopputulosta voi minun tuurillani oottaakaan.
Niin, tuli se pahamainen aamupuhelu ja ilmoitus ettei siirtoa päästä tekemään. Alkio ei siis selvinnyt sulatuksesta.

Vaikka henkisesti olin mielestäni hyvin varautunut tähän, niin isku oli ja on tosi kova mulle. Vaikka epäilin viime kierroksen selviämättömien alkioitten perusteella näin käyvän enkä siksi blogiakaan jaksanut päivittää... silti tekee pahaa. Tuhansia ja tuhansia euroja tähän IVF-kierrokseen käytetty, lopputuloksena että kerätyistä 12 munasolusta, niistä pakkaseen saaduista neljästä alkiosta, vain yksi siirrettiin. Eli se viime kierron yritys.
Se oli siinä sitten. Nyt on alkiot loppu.

Mulle on jotenkin tosi raskasta tämä ettei pääse ees yrittämään. Ns. piinailemaan. Piinailu on loppuviimein sentään mukavan toiveikasta - siinä olet sentään päässyt pisteeseen, että elävä alkio on päässyt jo kohtuun asti. Sitten voi vain jännittää lopputulosta ja olla toiveikkain mielin.
Noh nyt ei pääse edes sitä jännäilyvaihetta kokemaan.

Puhelun jälkeen töissä tuli auttamatta itku. Yritä siinä sitten koota itsesi kasaan kun tekisi mieli vain parkua huonoa onnea. Vaan lopulta sitä sai rauhoituttua ja painuin takaisin hommiin. Ei paljoa auttanut että oli tosi hiljainen päivä, eli aika vähän tekemistä. Eli aika hankala pitää ajatukset muualla kuin siirron peruuntumisessa ja vikan alkion menetyksessä.

Noh nyt sitten vaan uutta punktiovaihetta oottamaan. Kesäaika sattaa asiaa hieman hidastaa, vaan katsotaan kuinka paljon. Mutta siirtojännäilyyn pääsen varmaan vasta syksyllä sitten jos mennään taas vain pakastealkioitten turvin. Vaan eipä sitäkään tiiä. Ja mistäpä tietää, tuleeko sillä kertaa yhtäkään alkiota.

On tämä vaan lannistavaa hommaa.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

PP12

Sain kauan oltua testaamatta, näin lomallakin oli juuri sopivasti menoa ja tekemistä tässä loppuviikosta, joten oli suhteellisen helppo olla tekemättä turhia testejä. koen että minun on näin helpompi pitää toivon sirpaleista kiinni - vaan hyvin voin ymmärtää niitä jotka tykkäävät testata jo oikein aikaisin.

Vaan niin, illalla tänään en enää malttanut joten testin ostin ja tein, ja niin nega tulos oli kuin olla ja voi.

Harmittaa, kyllä. Huomenna on viel veritestin aika. Suurin toiveeni on että siellä näkyisi ees kiinnittymisyritystä. Sekin tuntuisi riittävälle - tuntuu niin hassulle laittaa tuhansia euroja hoitoon jos ei tule ees yritystä kiinnittyä? Varsinkin kun siirrossa kaksi ensin sulatettua alkiota ei selvinneet. Eli pakkasessa on yksi ainokainen enää jäljellä, kunnes on koko tonneja vievään prosessiin lähettävä uusiksi...

Huoh. Kyllähän sen järjellä ajatteli ja tiesi että hyvin harva onnistuu heti, mutta toivoin ees sitä kiinnitymisyritystä. Ees haalean haaleaa viivanpaikkaa, joka kertoisi että kroppani ei ole täysin toivon tapaus. Tai no, ei se negakaan ehk niin pahalle tuntuisi jos olisi enemmän alkiota saatu pakkaseen. Silloin prosessi olisi hieman helpompi kestää - ainakin jos taloustilanteen puolesta asiaa mietitään.
Vaan no, aamulla vielä veritestiin niin saa lopullisesti tämän kierron päätökseen ja sitten soittamaan klinikalle kuinka mennään eteenpäin. Minulle lupailtiin että tuo vika pakkasalkio voitaisiin siirtää vielä tässä kuussa, vaan katsotaan miten käy. Hieman kiusallista on taas olla töistä pois puoli päivää siirron takia kun on juuri palannut lomalta...

Nyt pitää yrittää jaksaa olla positiivinen, onneksi on vielä ensi viikko lomaa niin voi rentoutua ja nauttia kesästä hetkisen!

perjantai 1. kesäkuuta 2018

PP3

Hyvin vielä pysynyt maltti turhan piinailun suhteen, vaan selvästi tässä alkaa pikkuhilljaa kuulosteemaan itseään toiveikkain mielin, että josko jotain oireita tulisi?

Sinänsä se on turhaa, sillä veikkaan että maholliset oireet aiheuttaa ihan nämä tukilääkkeet jos jokin. Silti sitä on aina samaan aikaan sekä huolissaan jos mahassa tuntuu ikävää juilintaa, ja toisaalta pettynyt, jos mitään tuntemuksia ei ole. Ristiriitaista!

Tänään pistin vielä aamulla Gonapeptylin. En ollut ajatellut että tässä kohtaa vielä joutuu itseään pistelemään, mutta niin se vaan lääkäri näin määräsi. Hassua, miten tuntui että tuntuma pistämiseen oli ihan hukassa jo - vaikkei ole montaa viikkoa siitä kun joka ilta pisteli vatsaan lääkkeitä. Tosin ehkä se johtui siitä että tämä oli pistettävä aamulla. En oikein ole aamuihminen, joten siinä aamupöpperössä on hankalaa tuommoisia hoitaa.

Tämä on siinä mielessä jännittävä päivä, että ymmärtäkseni alkio on nyt siinä vaiheessa, että se alkaisi olla kiinnittymiseen valmis. Kai. Nyt sitten oikein erityisellä kiinnostuksella seuraa tuleeko mitään mahanjuilintoja - jo eilen oli jotain pientä. Mutta yritän muistuttaa itseäni että luultavasti sitä tekee ihan nuo Lugesteronit...

Lugesteroneista puheenollen, nyt kun niitä on jo pitempään käyttänyt, olen huomannut miten se minuun vaikuttaa. Voisi sanoa että siinä jos missä on tehokas unilääke! Älytön väsymys iskee tunnin sisällä niitten laitosta ja kestää n. 2-3 tuntia. Tämä sitten ihanasti kestettävä aamuin illoin. Eihän se illalla haittaakaan, mutta töissä oli etenkin eilen aivan erityisen massiivinen väsymys päällä.
Tuntui että jos oli vähänkin rauhallisemman työtehtävän parissa, saattoi tosi helposti liki nukahtaa pystyyn. Siinä sitten ravistelemaan itseään paremmin hereille! Vaan onneksi se pahin väsy ei kestä montaa tuntia.

Eilisen työpäivän päätteeksi minulla alkoi loma. Paha juttu, se tarkoittaa sitä että on entistä enemmän aikaa piinailuun ja turhaan itsetutkiskeluun! Heh... vaan hyvä se vaan on. Saa nyt viimein levätäkin vähän, aika rasas kevät tässä takana on kuitenkin ollut. Ihanaa päästä pian hetkeksi maalle lepäämään!

tiistai 29. toukokuuta 2018

1. PAS ohitse, kuinkahan käy?

Tänään oli alkionsiirto. Itse siirto meni ihan ok, hivenen kivuliasta/epämukavaa, oli jotenkin hankaluuksia että saivat välineitä paikalleen. Vaan onneksi tuo on toimenpiteenä hyvin nopea! Ei tarvinnut kauaa sinnitellä.

Vaan alkioitten suhteen tilanne ei ole hyvä, neljästä pakastetusta alkiosta on pakkasessa nyt enää yksi. Kaksi alkiota ei selvinnut sulatuksesta, vasta kolmas selvisi. Se kolmas siis siirrettiin sitten.

Vaan pitää olla kiitollinen siitä että tämä kolmas selvisi! Eihän sitä koskaan voi tietää, jos olisi niitä onnekaita joilla yksi kerta olisi tie onneen.  Vaan vahvasti epäilen... Mutta yritän jaksaa uskoa, pitäähän sitä uskoa. Ei tässä muuten mitään järkeä olisi koko hommassa, jos olisi etukäteen varma miten käy. Niin kallista lystiä tämä on, että on vain uskottava ja luotettava että kaikki menee parhain päin lopulta.

Minä toivon kovasti että tulisi ees ns. kiinnittymisyritys. Tai että ees hetken saisin olla raskaana. Jos ei kiinnity ees hetkeksi, olen kyllä pettynyt. Minulla on niin paljon jo näitä vikoja ja vaivoja tätä yritystä vaikeuttamassa, että kovasti harmittaa jos alkaa näyttämään sille ettei kohtuni ees yritä vastaanottaa alkiota... Alkio voi aina olla viallinen ja ymmärrän, että luonto karsii jos näin on. Mutta jos ei ees kiinnittymisyritystä tule... sitten alkaa kyllä miettimään onko senkin suhteen itsessäni jotain vikaa.

Noh mutta, turha murehtia etukäteen. Kaikkihan voi mennä hyvinkin! Joten siihen ajatukseen on nojattava.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Lapsettomuuskirjojen herättämiä ajatuksia vertaistuesta

Luen tällä hetkellä kirjaa nimeltä Ihmeet tapahtuvat muille. Kirjan kirjoittaja kertoo omista lapsettomuuskokemuksistaan ja hoitorumban läpikäymisestä. Mielenkiintoinen, ja koskettaa paljonkin oma tilannetta aihepiiriltään - vaikka itse olenkin rumbassa yksin.

Se herätti ajattelemaan, miten vähän olen löytänyt mitään samaistuttavaa kirjallisuutta aiheesta. Itsellisille lapsen hankkijoille ei ilmeisesti juurikaan tälläisiä vertaistukimaisia kirjoja ole. Miten olisikaan, kun harvalla lienee yksin hoitoihin hakeutuessaan mitään fyysistä syytä lapsettomuuteensa, eli ei ole sentyyppistä "perattavaa" mielen päällä. Tai ainakin se tunne tulee, kun lukee itsellisenä lapsen hankkineista kirjoitettuja lehtiartikkeleita. Ne käsittelevät aihepiirin ihan muita juttuja; vanhemmutta yksin, lapsen isättömyyttä, hoitojen hintalappua... Sitä mitä elämä itsellisenä on kun se lapsi on saatu jo syliin asti. Tärkeitä jutuja, mutta en siis itse koe erityisemmin saavani vertaistukea omaan tilanteeseeni noista lehtiartikkeleista. Ja toisaalta, ehkä ne itselliset jotka eivät yrityksesään onnistuneet, uskalla jakaa aihetta ulkopuolisille - onhan lapsen hankinta yksin muutenkin aihepiirinä usein mielipiteitä herättävä.

Onneksi on blogimaailma! Netin syövereistä löytää aina jotain vertaistukea. Mutta tietyllä tapaa itse kaipaisin rinnalle jotain kirjallisuutta siitäkin, mitä on oma tilanteeni - itsellisenä lapsen hankinta, kun taustalla on ongelmia jotka aiheuttavat lapsettomuutta myös parisuhteessa. Sitä, mitä ajatuksia sekä elämäntilanteen että kropan aiheuttama lapsettomuus herättää... Vaikka toisaalta, positiivistahan se vain on, että "kaltaisiani" on vähän. Surullistahan se olisi, jos niin monella vaivoja olisi. Vaan välillä sitä vain herää miettimään, kuinka yksin voikaan olla. Toisaalta taas, ymmärrän senkin näkökulman että itsehän tähän on halunnut ryhtyä! Sitten sitä sietää vahva ollakin, kun kerta oma valinta on. Kuitenkin, välillä sitä vain pohtii asioita. Toivottavasti kukaan ei sitä ymmärrä väärin. Sitä vain pelkää lopullista lapsettomuustuomiota... kaipa itseään koettaa vahvistaa erilaisista kokemuksista lukemalla.

Vaan nojoo, en tiiä oikein mitä tällä tekstillä hain. Tuli vain ajatuksia mieleen, kun tuota kirjaa luin.
Oletteko muut lukeneet mitään lapsettomuutta ihan milla tavalla vain käsittelevää kirjallisuutta tai muuta? Onko suosituksia, jos olette? 

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Eka PAS lähestyy

Niin ne asiat vaan hitaast mutta varmasti etenee. Blogi on ollut nyt hetken hiljaiselolla muitten kiireitten myötä, vaan ehkä voisin vähän nyt taas päivitella kuulumisia.

Tosiaan, punktiosta selvisi lopulta pakkaseen neljä alkiota! Olen tuosta niin onnellinen, pelotti kovasti että jos olen niitä epäonnekkaita joilla yhtään hyvää alkiota ei tule. Vaan onneksi näin, ei ainakaan ihan heti tule toivon mukaan uutta punktion tarvetta.

Nyt on jo uusi kierto, ja lääkkeitten avulla mennään eli Zumenon näin alkuun kaksi kertaa päivässä otettavana. Yksi toinenkin lääke tulee peliin mukaan kunhan siirtopäivä on lähempänä. Siirto olisi ilmeisesti tuossa kuunvaihteen tietämillä. Niinkin pian jo! Pääsee sitten sopivasti lyhyen kesälomani ajaksi piinapäiviä viettämään... vaan jotenkin ainakin toistaiseksi olen kokenut isommaksi piinaksi tämän ainaisen, hitaan, toimenpiteen ja taas uuden toimenpiteen oottamisen. Voisin siis kuvitella että alkionsiirron jälkeen piinailu ei ehkä ihan niin piinallista olisi minulle. Jännittävää silti varmasti!
Minä en jotenkin kaikkien vastoinkäymisteni jälkeen jaksa uskoa, että olisin niitä onnellisia joilla eka siirto vielä plussaa toisi. Vaan kaikki on mahdollista, ja siirto ainakin on jotain oikeaa ja konkreettista. Saa poistua klinikalta pieni kyytiläinen mukanaan, jos vain kaikki menee hyvin ja joku alkio sulatuksesta selviää <3 Onneksi nykyisin alkiot kuulemma selviävät suurin osa sulatuksesta hyvin. Peukut pystyssä jännityksellä eteenpäin!

lauantai 5. toukokuuta 2018

Punktio ohi, olipahan kokemus

Kovasti sitä jännitin millainen se toimenpiteenä on. Enkä voi sanoa jännittäneeni turhaan - kipeää se teki, kuten etukäteen pelkäsin.

Puoli tuntia ennen toimenpiteen alkua otin esilääkkeen jonka pitäisi rauhoittaa. Samoja joita yleensä ilmeisesti ennen leikkausta käytetään, joten tiesin jo etukäteen ettei se minulla vaikuta juuri mitenkään. Jostain syystä nuo rauhoittavat esilääkkeet on vaan niin mietoja minulle. Ehkä ooli hieman helpompi ottaa rauhallisesti, mutta rauhallisesti otin oottellessani muutenkin. Puoli tuntia ennen toimenpiteen alkua pistettiin myös tippa paikalleen ja antibiootit tippumaan. Minulle tämä oli se hepoin ja kivuttomin osuus - ei tipan pistäminen mukavaa ole, muttei hankalaakaan.

Puolen tunnin oottelun jälkeen vuoroni tuli ja kävelin toimepidehuoneeseen. Älyttömän kylmä paikka! Kun muutenkin alkoi jo vähän jännittämään enemmän, tuo kylmyys sai siihen yhdistettynä pikkasen käet ja jalat tärisemään.
Sitten pistettiinkin kipulääkkeet tulemaan ja aloitettiin punktio. Heti ekasta pistosta alkoi kovasti valumaan kyyneleet silmistä, ja joka pisto aina seuraavaan munarakkulaan oli edellistä tuskallisempi. Puoli välissä aloin jo itkemään kun kipeää teki koko ajan pahemmin. Sain kuitenkin melko hyvin pysyttyä siinä rauhallisena muuten, eli ei siinä ihan paniikkiin mennyt. Vaikeinta oli yrittää pitää alavartalo rentona, kuulemma kropan jännittäminen vain pahentaa kipua. Vaan yritäpä siinä rentoutua kun sattuu. Ilmeisesti nuo leikkausten jättämät kiinnikkeet tuota kipua pahensi.
Onneksi se oli lopulta melko nopeasti ohi, ja kipu loppui heti kun neula otettiin pois. Jälkikäteen sanoisin jopa, ettei ollut ihan niin tuskallisen kipeää kuin pelkäsin. Siedettävää, koen että voisin mennä uudelleenkin mikäli tämä ei nyt tuloksia tuota. Eli siinä mielessä ei mitenkään traumaattinen kokemus sentään, vaikka kipeää tekikin.

Punktion jälkeen sain levätä tunnin verran. Puolen tunnin levon jälkeen tuntui hieman kurjalle ja kipeälle vielä olo, joten sain lisää jotain kipulääkettä suoneen. Olo helpottikin nopeasti ja pian tuotiin vielä leipää ja mehua syötäväksi.

Syömisen jälkeen kävin vielä lääkärin juttusilla, kuulemma 12 munasolua saatiin kerättyä! Tänää tuli puhelu, että näistä 5 on hedelmöittynyt. Nyt sitten jännittämään maanantaita, silloin ne ilmesesti kaikki pakastetaan mitä noista syntyy jos jatkavat normaalia kehitystä, jos vain nyt kaikki menisi hyvin... Kovasti toivon että ees pari alkiota menisi pakkaseen asti. Sormet ja varpaat ristissä että kaikki menisi hyvin!

Punktion jälkeen on olo tosiaan ollut oikein mainio, ei ole ollut mitenkään kovempia kipuja tms. Olin vähän pelännyt että olisin kovastikin kipeä toimenpiteen jälkeen, mutta ihan normaalisti tässä on jo voinut elää ja olla - tietysti rajuja liikkeitä ja hyppyjä yms on vältettävä silti. Viikon antiboottikuurinkin sain ettei vain tulehdusta pääsisi syntymään.

Nyt toivon että kroppa toipuu nopeasti ja pääsisi sitten aikanaan prosessissa eteenpäin. Kunpa kaikki menisi hyvin!

torstai 3. toukokuuta 2018

Punktioaika päätetty

Huomenna se olisi eessä. Jännitys on ihan hillitön.

Kai se on sitä, ettei oikein tarkkana tiiä miten homma menee, kuinka paljon sattuu lääkkeistä huolimatta. Mulla vielä kiinnikkeitäkin alavatsassa leikkauksten jäljiltä, nekin voi aiheuttaa kivuliaisuutta.
Saan normi kipulääkkeitten ohella antibiootit suoneen ja kuurin kotiin syötäväksi, kun taustalla on leikkauksalueen tulehtuminen aikanaan. Jännittää kauheasti miten tehokkaat nuo kipulääkkeet onkaan. Toivon että toimisivat kunnolla ja ei tuntisi mitään kipua. Mutta sen kai näkee sitten... Pitää yrittää olla reippain mielin.

Tämä on näitä hetkiä kun vähän toivoisi, että olisi joku vierellä tsemppaamassa ja rohkaisemassa. Toisaalta,  loppuviimein en ainakaan vielä ole mitenkään paniikissa tms. tästä. Helposti olen selvinnut piikittelyistäkin yksin, varmasti selviän punktiostakin!
Ja toisaalta, olen ihmisenä sitä tyyppiä joka kipeänä on mieluiten yksin, ei kenenkään hössöttämisen kohteena... eli sikäli ihan hyvä, ettei ole rinnalla ketään. Mutta  tätä jännitystä toisaalta voisi lievittää, kun olisi joku jolle puhua aiheesta oikein kunnolla. Olen mitä parille ystävälle asiaa hieman purkanut, mutta ei niitä raaski liikaa tähän sotkea...

Vaan no. Huomenna se olisi sitten aamulla herätys ja tyhjin mahoin liikenteeseen, mahtaa tulla kova nälkä kun tuo ei kuitenkaan heti aamusta ole.... vaan toimenpiteen jälkeen kuulemma saa syötävää!

Jännittävä päivä tulossa!

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Jarrulääke aloitettu!

Nyt sitten pistellään Gonal f:n rinnalla Orgalutrania.
Hieman jännitti tuon pistäminen, kun oli ihan oikea ruisku (kun tuo Gonal f on niin ei ruiskumaisessa "kynässä" ja neulakin paljon pienempi...). Varsinkin kun hoitaja mainitsi tässä neulan olevan hieman tylsä verratuna pistokynän neulaan, eli käytettävä vähän enemmän voimaa sen pistossa.
Aloin jo jännittämään että täytyykö se ihan oikeasti voimalla survasta että nahan läpi menee, vaan kyllä sekin meni ihan nätisti rauhallisesti ihopoimuun työntämällä ihan, ehkä vähän enemmään tarvitsi painaa kuin pistokynää mutta yhtä olemattomalta pistos sentään tuntui.

Pistoksen jälkeen tuli kyllä hetkeksi kutinaa ja ärsytystä. Siihen olin henkisesti varautuutkin, kun siitä netissä niin paljon varoitellaan. Vaan onneksi se meni ohi puolessa tunnissa!

Nyt on hieman ristiriitaisia tunnelmia ollut tänään onnistumisen suhteen. Viime viikolla vielä ultrassa tuli mielikuva että olisi kyspymässä tosi monta follikkelia ja mietittiin että toivottavasti eivät oikeasti kaikki kypsy. Noh tämän päiväisessä ultrassa sitten oli toinen ääni kellossa, vain muutama isohko follikkeli ja loput melko pieniä - eivät kuulemma välttämättä kasva riittävästi. Joten nyt sitten mietittiin että mahtaako tulla riittävän montaa ollenkaan... Harmi jos kroppani ei hoitoon oikealla tavalla reagoi.
Vaikka kai se turha vielä on asiaa pohtia liiemmin, seuraavassa ultrassa sitten taas katsotaan missä mennään. Kuulemma joskus follikkelit ottaa loppuvaiheessa spurtin ja kasvaakin kunnolla.

Lisäyllärinä tuli, että myös toisella puolella kasvaa muutama follikkeli! Siis poistetusta munasarjasta on ilmeisesti jäänyt pikkuinen pala jäljelle, joka nyt sitten iloisesti kasvattelee follikkeleita! Nekin varmaan pystytään keräämään talteen, mikäli kasvavat riittävän isoiksi. Nyt olivat vähän "jälkijunassa" tulossa, joten ei voi ennustaa miten käy...

Jännittävää tämä kyllä on, joskin hieman jo etukäteen surettaa jos kaikki vaiva ja raha palaakin hukkaan eikä saa tarpeeksi paljon hyvälaatuisia soluja talteen. Kun kuitenkin sitä rahaa tosissaan palaa kun alituiseen rahaa ultrassa, ostaa lääkkeitä ja no, ihan pelkät bussimatkat ja töistä poissaoleminenkin... Vaan mitäpä ei olisi valmis antamaan ja yrittämään siinä tivossa että lapsen joskus saisi!

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Fiiliksiä hoitojen aloituksesta

Tähän asti on mennyt aika mukavasti. Maanantaina aloitin piikittämään Gonal f:ää ja tänään oli taas ultra, jossa tsekkailtiin missä mennään.
Olin luullut että jo viikonloppuna aloittaisin tuon jarrulääkkeen pistämisen Gonalin rinnalle, mutta ei nyt kuitenkaan vielä sitä aloiteta. Kuulemma munasolujen pitää olla muistaakseni 12-14 mm kun sitä aletaan pistämään. Nyt oli isoin vasta 8 mm. Mutta yksilöllistähän nämä on miten nopsasti etenee!

Hieman jännitän miten monta sietä aikanaan tuleekaan. Nyt oli kuulemma peräti pari-kolmekymmentä kypsymässä, mutta se on ns. liikaa. Vähemmän on parempi, mitä olen googlaillut niin solujen laatukin on parempi jos tulee vähän vähemmän. Vaan tämä käi on tätä PCOS:n tuomaa ongelmaa että siellä nyt iloisesti monenmonta olisi tulollaan. Tai minusta tuo on hurja määrä, kun ottaa huomioon että minulla nyt on enää vain yksi munasarja olemassa. Miten monta niitä tuliskaan jos toinenkin olisi.... hui :D

Noh, ensi viikolla tietää taas enemmän seuraavassa ultrassa että miten tilanne etenee.
Olotila ainakin on toistaiseksi ollut aivan mainio. Tänään on ollut illalla päänsärkyä, mutta veikkaisin että sekin menee enemmän poikkeuksellisen kiireisen työviikon ja väsymyksen piikkiin enemmän kuin hormonikuurin. Piikittelytkin on sujuneet ihan mukavasti, tuo pistokynä ei juuri nimeksikään ees tunnu kun sen ihoon pistää. Jarrulääkkeestä olen netistä kuullut toista, kuulemma se on paksumpi neula siinä ja kirveleekin ilmeisesti... vaan sen näkee sitten!

Onni että ensiviikolla on vappu eli töistä saa hieman hengähtää. Tulee hyvään saumaan, veikkaan että ensi viikolla solut voi olla jo sen verran kasvaneet että olotila voi olla jo tukalampi. Oikeastaan ootan ihan uteliain mielin miten turvonneeksi tässä tulee. Kun minulla on "verrokkina" viime vuotinen suuri kystani, muistan että sen kanssa oli vikana parina kuuna ennen leikkausta jo erittäin hankalaa esimerkiksi kumartua nostamaan maasta mitään. Plus töissä ainakin yksi luuli hetken että olen raskaana, kysyi ihan suoraan asiaa...
Toki silti jännittää kun onhan tässä näitä riskejä. Se mille olotila tuntuu on lopulta toissijaista, kunhan vain kaikki menisi hyvin ja saisi hyvälaatuisia soluja talteen. Sitä toivoen siis. Nyt lepäämään työviikon väsymystä pois!

maanantai 23. huhtikuuta 2018

IVF:n pistokset alkakoon!

Tänään oli käväisy ultrassa, varmistus että kaikki on ok kierron alkuvaiheeksi. Sain reseptin munasolujen kasvatuslääkkeeseen, sitä olisi nyt sitten tänään illalla tarkoitus alkaa pistämään.
Viimeinkin! Hieman jännittää kyllä. Vaikka pistäminen käytiin hoitajan kanssa läpi ja kokeilin tekniikkaa siellä, niin kummasti se alkuun jännitti vaikken mikään neulakammoinen ole sinänsä.
Hoitoalaa olen aikoinaan hetkisen aikaa opiskellut ja sitä kautta muutamia kertoja on pistänyt muita, mutta siitäkin on jo vuosia aikaa. Plus jotenkin hieman eri asia pistää itseään kuin muita.

Vaan kyllä se pistäminen onnistui eikä tuntunut lainkaan, joten eiköhän siitä nyt kotona itsekseen ongelmitta selviä! Ainakin tuo pistokynä vaikutti hyvin helppokäyttöiseltä. Enemmän jännittää mahdolliset sivuvaikutukset.... kuten se hyperstimulaatio joka tästä voi tulla. Pitää muistaa juoda vettä paljon, josko se ennaltaehkäisi semmoiselta. Toivottavasti.

Sinänä vähän harmi kun kroppani taas sekoili niin että pääsen vasta nyt tämän aloittamaan. Niin paljon on stressiä ja kiirettä töissä juuri nyt, että vähän jännittää senkin puolesta kuinka tästä selvitään. Toisaalta, eipä työkiireitä voi etukäteen ennustaa, olisi ne voineet olla silloinkin kun pistokset oli alunperin aikomus aloittaa pari viikkoa sitten. Että sinänsä turha murhe. Ensi viikko on onneksi vapun ansiosta vähän kevyempi, niin eiköhän sitä hyvin jaksa. Ainakaan ei ehdi liikaa jännittämään tuota punktiota ja muita juttuja, kun on riittävästi pohtimista päivissä jo muutenkin!

Nyt vaan toivomaan parasta ja jännäämään miten tämä viikko sujuu!

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Suuria pieniä askelia eteenpäin!

Täytyy myöntää, ett olen tullut hieman araksi päivittämään tätä blogiani. Johtuu ihan siitä, että pelkään niin paljon tuon kystani kasvavan liian suureksi ja siten pilaavan kaikki suunntelmat, mitkä nyt on tehty. Minulla on niin kova toive siitä että nyt tämä munasolujen kasvattelu ensi kierrossa onnistuisi ja saisi hyväaatuisia munasoluja mahollisimman paljon talteen.

Sitten ehkä uskaltaisin hieman huokaista...  Jos siinä vaiheessa leikkaus tulisikin eteen, niin oisi ainakin soluja saatuna talteen jos kystan poistossa menisi taas jokin pieleen.
Vaan ei auta kuin toivoa parasta että sen koko pysyisi maltillisena ennen hoitoja ja niitten aikana. Voihan olla niinkin ettei eka hoitokierros vielä toimi kunnolla, alussa voi käsittääkseni olla vähän hakemista oikean lääkityksen määrän yms suhteen.

Nyt on siis homma jo mennyt hieman eteenpäin. Tarkoitus olisi ensi kiertoon aloittaa hormonipistokset. Mulla ei kierrot ole koskaan olleet niin kauhean säännöllisiä joten tarkkaa päivää en tiiä, mutta varmaan viikon parin sisällä, jos hyvin käy. Töitten kannalta kyllä vähän ikävää että ei pysty tarkkaa päivää sanomaan, onneksi työpaikkani on aika joustava. Siitä tulikin mieleen, miten te muut itselliset naiset olette työpaikan kanssa menetelleet? Oletteko pysyneet koko prosessista hiljaa vai onko asia tullut jossain vaiheessa ilmi? Onko kyselty tarkemmin syitä tms jos on joutunut useammin lääkärissä ravaamaan tai tullut koko päivän poissaoloja? Näissähän varmasti on vähän eri käytäntöjä eri työpaikoilla toki miten toimitaan että tarvitseeko saikkulappua milloin ja tämmöstä, mutta kiinnostaa miten ihmiset toimivat tälläisten etukäteen tiedossa olevien poissaolojen suhteen... ehkä vähän hassu kysymys, mutta kiinnostaisi kuulla miten ihmiset ovat päätyneet tekemään. Kun tämmöisessä prosessissa niitä lääkärikäynteja tahtoo aika tiuhaan tahtiin olla.

Myös luovuttaja on löytynyt, alussa meinasi sen suhteen olla ongelmia kun kuulemma nyt on aika heikonlaisesti luovuttajia tarjolla tällä hetkellä. Vaan löytyi sentään, lopullinen vahvistus tulee sitten kun menen seuraavan kerran klinikalla käväisemään. Myös lahjasolujen käyttöön vaaditut pakolliset verikokeet on alta pois.

Eli oikeastaan homma etenee ihan mukavaan tahtiin.
Oikeastaan välillä ollut jopa haastavaa ns. pysyä perässä, silla arki on ollut aika hektistä pari viime viikkoa muutenkin. Töissä ollut kova kiire ja siihen oheen lopputyöni viimeistelyrumba, niin tekemistä piisaa... vaan jos kaikki menee hyvin on kuun lopussa jo kouluhommat lopullisesti ohitse, ja voi keskittyä pelkään työntekoon (ja hoitoihin, heh).

Vaan hissukseen hyvä tulee. Nyt vaan toivon että pian jo pääsisin hoitoja aloittamaan oikeasti! Pistoshoito ei minua pelota, tosin aaatokset voi olla toiset sitten kun se piikki on käessä ja pitäiis itse itseään pistää. Mutta en varsinaisesti pelkää piikkejä, joten eiköhän siitä selviä ihan ongelmitta. Enemmän se punktio minua pelottaa. Mutta lääkäri totesi että lääkkeet on ihan tehokkaita siinä ja homma alle vartissa yleensä ohi, joten ehkä se ei sitten niin kovin kivulias ole mitä hitusen pelkään.

Vaan toiveikkain mielin taas eteenpäin, tsemppiä muillekin!

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Viimeinkin?! Suunnitelman poikanen valmiina ja IVF oottaa...

Lääkärillä käyty, ja viimein tuli vihreää valoa hoitojen aloittamiselle - tai mikäpä kai sitä tässä vaiheessa estäisikään, jos tämä kysta ei liialti ala kasvamaan.

Ihan mukava käynti oli, tulee pian vielä toinen käynti kun tämä oli lähinnä semmoista tilannepäivitystä kun on uusi lääkäri. Ensi kerralla mietitään kai jo vähän tarkemmin asioita, mutta nyt ainakin se tuli selväksi, että suoraan IVF-hoitoihin pääsen.
Tai pääsen ja pääsen, kuulemma minun taustallani ei pelkästä inseminaatiosta olisi yhtään mitään hyöytyä lähes 100% varmasti, kuulemma kun on kerran ollut tulehtunut leikkauksen jälkitila ja erittäin kiinnikkeinen tuo sisuskalujen tilanne niin munajohtimet ei moisesta hyvää tykkää... 
Sinänsä tietysti hyvä, eipähän mene rahaa siinä mielessä hukkaan. Mutta tavallaan lisää omaa pelkoa lopullisesta epäonnistumisestakin, että näinkö paha se tilanteeni nyt onkaan.

Lääkäri myös varoitteli kovasti kaikista ongelmista mitä hoitojen aikana voi tulla. Pahimmillaan voi joutua sairaalan jos huonosti käy. Kuulemma kun on aiemmin leikkauksen jälkeen tullut tulehdusreaktio, niin semmoinen voi myös näitten myötä tulla herkemmin. Ja lisäksi pcos tekee tilanteesta aika hankalan. Ilmeisesti siinä tilanne voi mennä siihen että lääkitykset ja muut aktivoivat kystiakin kasvamaan, mikä voi olla ongelmallista... Ja sitten oli se mistä olin jo aiemminkin kuullut, hyperstimuaation riski. Tai en tiiä oliko nuo aiemmatkin jutut siihen liittyviä asioita?

Vaan en nyt vielä ole asiaan hirveän tarkasti ehtinyt perehtymään. Sain kyllä esitteen hoitojen kulusta, mutta pakko kyllä selvittää netistä lisää tietoa. Toki jonkin verran tiesin aiheesta etukäteenkin, mutta nyt kun kerran suoraan siihen hoitomuotoon mennään niin onhan se hyvä selvittää mitä on tulossa. 

Ilmeisesti sitten kun on vähän otettu verikokeita ja näitä luovuttajajuttuja ja tämmöisiä mietitty niin pääsisin hoitoja aloittamaan, jopa jo ennen kesää. Eli aika pian!
Nyt vaan toivon että kaikki menisi hyvin, että oikeastikin pääsisi ne aloittamaan ja että ennen kaikkea kroppa kestäisi sen munasolujen kasvatusoperaation. Ettei tulisi pahoja komplikaatioita..

Nyt hyvillä mielin eteenpäin, ainakin on jokin suunta olemassa, jokin mitä kohti mennä!

torstai 8. maaliskuuta 2018

Vihreää valoa hoitojen aloittamiselle, mutta kuinka kauan?

Pitkään siinä meni taas kun julkisella puolella mietittiin, mikä kumma nyt tällä kerta vialla on. Ei kovin montaa käyntiä sinänsä, mutta niinhän se julkisella aina menee että oottaa saa, aina ootetaan milloin sueraavaa käyntiä, milloin puhelinkeskusteluaikaa lääkärin kanssa.

Vaan nyt ainakin tietää mikä on vialla. Oli muuten JUURI mun tuuria :( Niin vaan nimittäin KOLMAS kysta paljastui! Ihan oikeasti, tämä siis havaittiin muistaakseni alle kaksi kuukautta viimeisen leikkaukseni jälkeen, jossa jättimäiseksi kasvanut kysta poistettiin syksyllä.
Nythän ne epäili että olisi kohtuun tullut jotain ihmeellistä leikkauksen jäljiltä, vaan magneettikuvat paljasti että kyseessä onkin kysta, joka on sellaisessa paikassa että tavallisella utralla vakutti että ongelma sijaitsisi kohdussa eikä ulkopuolella....
Olisi mukana tietää, kuinka tyypillistä edes pcos-potilaalle on tällä tasolla jatkuvat kystat? Kun toinen kystani havaittiin, lääkäri sanoi ettei ne yleensä noin nopeasti uusi.

Vaan nyt kun vointi on hyvä ja veriarvot normaalit niin lääkäri päätti että ei toistaiseksi leikata. Kun seuraava leikkaus on jo niin iso riski että menetän tuon toisenkin munasarjan ja jään lopullisesti lapsettomaksi :( Kun sen verran huonoa tuuria ollut noissa leikkauksissa jo.

Joten viimein tuli virheää valoa hoitojen aloittamiselle. Nyt onkin sitten aika varattuna taas tuonne yksityisklinikalle, saa nähdä mitä sanovat. Jännittää, kovasti.
Aika pahasti pelkään että lapsettomaksi jään, sillä jos tuo kysta aktivoituu kovasti kasvamaan niin onhan se sitten lopulta leikattava. Mitkä on mahikset siihen että hoitojen suhteen onnistaisi niin nopeasti että ehtisi lapsen saamaan ennenkuin leikkaus on ajankohtainen? Etenkin kun on tämä rakennevika kohdussa, joka altistaa keskenmenoille tavallista enemmän. Olinhan minä varautunut pitkään prosessiin ja keskenmenoihin, mutta nyt tämä tuntuu jo taistelulta aikaa vastaan. Että antaako kehoni minulle riittävästi aikaa onnistuakseni...Kun jotenkin olin ajatellut että aikaisin, nuorena hoidot aloittamalla, olisi edes kohtuulliset mahdollisuudet onnistua. Että kun aikaa vain on tarpeeksi... vaan onko sitä?

Yritän ajatella positiivisesti. Jos lääkärit ovat oikeassa, tämä kysta on tyypiltään samanlainen kuin ensimmäinen mikä puolitoista vuotta sitten leikattiin. Se ei kasvanut puolen vuoden leikkausjonossa, vaan oli ymmärtääkseni samaa kokoluokkaa havaittaessa kuin leikattaessa. Viime vuotinen kysta oli jokin epätyypillinen, eivät päässeet selvyyteen mikä, mutta ns. nestetäytteinen. Sehän kasvoi niin että ylsi jo ns. navan yläpuolelle. Sellainen kysta on vaarallinen jo, pakkokin leikata.
Mutta jos nää nyt on oikeassa -  tiiä miten tarkkaan voivat mitään diagnoosia kystan tyypistä magneettikuvilla antaa edes, niin itse toivon että se pysyisi maltillisen kokoisena... ettei tarvitsisi leikata.

Lääkäri jolla alunperin aloin v. 2016 yksityisklinikalla käymään ei ollut enää töissä tuolla klinikalla, joten meni sitten lääkärikin vaihtoon kun aikaa varailin. Jännittää millainen tyyppi tämä on. Toivon että osaava, ottaisi vakavasti minut ja asiani. Vaikka eiköhän se. Mutta pieniä jännityksen aiheita senkin suhteen.

Nyt en muuta toivo ja rukoilen kuin että kroppani olisi armollinen, kysta ei kasvaisi ja että tavalla tai toisella onnistuisin lapsen saamaan joskus.

maanantai 29. tammikuuta 2018

Hitaasti, hitaasti eteenpäin. Askel askeleelta.

Lääkärin kanssa oli viimein soittoaika, ja totesi että ei siellä mitään hälyttävää hänestä ollut. Ei ainakaan leikkaamaan lähetä tms ettei mitään sillä tavalla haitallista pitäisi olla, jotain leikkauksesta jääneitä jälkiä vain.
Vaan päätti kuitenkin että varmistetaan asia nyt vielä magneettikuvalla ja hormonitasoihin liittyen verikoekin. Että sitten ainakin saa varmuutta asiaan ja voisi viimein mennä yksityiselle puolelle hoitoja eteenpäin suunnittelemaan.
Pitää ajatella positiivisesti, vaikka tämä tarkoittaa yli kuukautta lisää lykkäystä lapsihaaveilleni (taas kerran) niin sitten olisi ainakin varmuus. Ns. mustaa valkoisella että tilanne on ok ja pääsisi viimein lasta yrittämään...

Pitää vain jaksaa olla kärsivällinen. Sikäli ärsyttävää, kun mitään oireita ei ole ollut enää aikoihin että olisi jottain ns. vialla.
Siinä vaiheessa kun magneettikuva ja sen jälkeinen lääkärin soittoaika on ohi, on kulunut noin vuosi ja nelisen kuukautta siitä kun astelin ensi kertaa yksityiselle klinikalle. Pitkä se aika kyllä on... useimmat yksin lapsen hankkivat kai siinä ajassa ovat jo pitkälllä hoitojen suhteen. Moni jo raskaana, osalla jo lapsi sylissäkin asti.

Vaan kuten lääkärit jaksaa kerta kerran jälkeen hokea - minä olen nuori, minulla on aikaa, tutkitaan rauhassa... huokaus? Noh mutta lippu korkealla vaan ja toiveikkain mielin vain eteenpäin!

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Pian selviää jatko

Kovasti on nyt tutkittu taas, kun viimein aikani julkiselle tutkittavaksi tuli eteen.
Varsinainen leikkauksen jälkitarkastus oli jo pari viikkoa sitten. Ihan ok vaikutti olevan kaikki, mutta jotain lääkäri jäi vielä miettimään. Päätti sitten että tulepa parin viikon päästä uusiksi ultrattavaksi niin sitten tietää paremmin.
Ultran teki eri lääkäri, mutta leikkanut lääkäri soittelee sitten ensi viikolla lopullisen arvionsa tilanteesta ilmeisest kuvien ja muitten perusteella. Ultrannut lääkäri arvioi että ei tämän mitään vaarallista pitäisi olla - jotain leikkauksen jälkiä vain vaikutti olevan.

Nyt sitten kova jännitys mitä lääkärini arvioi, onko tilanne ihan ok hoitohin lähtemiselle vai tarvitseeko jotain operaatiota tms tässä vielä.

Voi kunpa, kunpa pääsisin pian hoitoja aloittamaan.