maanantai 30. lokakuuta 2017

Pitää olla kärsivällinen.

Riemuitsin sitten kuitenkin liian aikaisin siitä kuinka nopeasti sain ajan klinikalle. Nyt joutuivat sitä siirtämään omista syistään - sain uuden ajan sovittua onneksi jo seuraavalle alkuviikolle eli eipä se iso muutos ole sinänsä, muutama päivä sinne tai tänne.

Tavallaan hyväkin ehkä, kun oma aikataulu sitä myöten tälle viikolle hieman hellittää. Meinasi jo aika monta asiaa olla samalle viikolle - huomenna koiran eläinlääkäri ja torstaina leikkaukseeni liittyvä verikoekontrolli. Pikkukäyntejähän ne sinänsä on että eihän siinä... mutta pitää ajatella niitä positiivisia puolia taas kaikessa.

Nyt kun ei vielä kannata omaa lääkärikäyntiä jännittää, voin keskittyä jännäämään koirani lääkäriä. Raukka kärsinyt iho-ongelmista kohta kaksi kuukautta, nyt tulee jo kolmas lääkärikäynti. Vaan näyttäisi ainakin vähän parempaan suuntaan menneen jo, hiljaa hyvä tulee... Tällä rodulla iho-ongelmat on melko tyypillinen riesa, mutta tähän asti niiltä oltiin melko kivasti vältytty ajoittaista kuivuutta lukuunottamatta. Eiköhän tämäkin vielä ratkea siis, kun kärsivällisiä ollaan.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Aika varattuna

Alkuviikosta sain ajanvaraamisen alta pois. Yllättävän hyvin löytyi aikoja vaikka tällä hetkellä omat aikataulut on hieman rajoitetummat kuin vuosi sitten.
Eli sainkin ajan jo ensi viikolle. Loppuviikosta aika, joten varmaan viikonloppuna ehdin tänne päivittelemään mitä siellä selviää ja saanko tätä ns. projektia jotenkin jo eteenpäin.

Hetken ehdin kyllä loppuviikosta miettimään että olinko kuitenkin liian aikaisin liikenteessä asian kanssa - maanantaina näet palasin töihin, ja maanantaisin työtehtäväni ovat hitusen muita päiviä raskaampia ja kiireisempiä. Ei se töissä pahaa tehnyt ollenkaan ja ihan oli kivutonta jo, mutta seuraavana päivänä iski selkäkipu, joka muistutti huolestuttavan paljon viime vuotista tulehduskipua. Sellaista vaikeasti kuvailtavaa lihaskipumaista jomotusta selässä, lähellä kylkeä.
Lämpöä ei kuitenkaan noussut joten otin vain loppuviikon sitten vielä rauhallisemmin ja koitin olla liikoja huolestumatta.
Perjantaihin asti kipu vaivasi aika ajoin, mutta eilen oli kivuton päivä eikä tarvinnut särkylääkettä. Tänään tuli vielä pieni jomottelu vatsan puolelle, mutta helpotti hetkessä särkylääkkeellä. Eli ehkäpä tässä toipumisessa ollaan jo voiton puolella?

Toivon että saisin tulevalla käynnillä ainakin alustavaa aikataulua selville ja suunnitelmaa miten tästä eteenpäin. Jännittää aika paljon jotenkin nyt... jotenkin sitä pelkää niin paljon että tulee vielä jotain isoja mutkia matkaan tai selviäisi jotain ikävää. Olisi niin mukavaa jos pääsisi pikkuhiljaa jo hoitoja aloittamaan. Kun kuitenkin voi mennä kauan että niissä onnistuu - jos onnistuu.

Sekin mietityttää että millä toimenpiteillä nyt tullaan koko hommaa ylipäätään yrittämään. Kun kerta on vain yksi munasarja enää jäljellä. Tiiän että kohtuni toinen puoli on toista ihan pikkuisen pienempi. En tosin muista kumpi puoli se pienempi olikaan... mutta mietin miten tämä kaksiosaisuus ylipäätään tulee yrityksessä näkymään. Onko mahollisesti jompi kumpi puoli toista heikompi tai huonompi? Olen kuullut että näin joissain tapauksissa on, mutta sitä on aika hankala etukäteen ennustaa....
No, kaipa tuommoiset asiat sitten ajan kanssa kuitenkin selviää. Koen että olen henkisesti vuosien varrella jo ihan hyvin varautunut siihen, että vaikka raskaus alkaisikin suhteellisen "helpolla", se ei välttämättä pääty hyvin. Tiedostan että keskenmenoriskit on minulla normaalia suuremmat, eikä ns. ensimmäisen kolmanneksenkaan jälkeen olla turvallisilla vesillä. Senkin tiedän että on helppo kokea olevansa asiaan varautunut, mutta jos niin oikeasti käy, ei voi tietää miten siihen reagoi. Mutta varmasti on hyvä kuitenkin tiedostaa riskit jo etukäteen.
Se on oikeastaan osa syy aiemmassa postauksessani puhumaani aiheeseen eli aikaiseen kertomiseen yrityksestä läheisimmille ihmisille. Koen, että kun tämä keskenmenon riskikin on isompi, on helpottavaa että läheiset tietävät missä mennään. Että saa sitten tukea jos on tarvetta, että on pienempi kynnys puhua jos on tarve puhua.

Vaan nyt taidan miettiä asioita taas hieman liian pitkälle :)
Jos nyt keskittyisi siihen että hoidot pääsisi edes aloittamaan ja siihen, onnistuuko raskaaksi tuleminen. Pitää keskittyä nyt siihen mitä on nyt käsillä, ei liikaa murehtia etukäteen kuinka käy. Eihän sitä tiedä vaikka olisin niitä onnellisia, joilla kaikki sujuu lopulta hyvin ja pienin murhein!

Vaan ensi viikolla taas lisää kuulumisia sitten jossain välissä, tulevaa käyntiä nyt jännäillen...

tiistai 24. lokakuuta 2017

Läheisille yksin lapsen hankkimisesta kertominen

Minulla lapsihaaveestani ja suunnitelmistani hankkia lapsi yksin tietää jo aika moni läheinen. Ehkä harvinaisenkin moni sitä ajatellen etten ole vielä hoitoja päässyt varsinaisesti aloittamaan.

Missä vaiheessa te muut olette kertoneet lapsenhankinta ajatuksistanne tätä kautta läheisillenne?

Minulla tästä tietää lähimmät ystävät, vanhemmat ja pari läheistä sukulaista. Ystävilleni kerroin jo aika kauan sitten, kun vasta mietin asiaa, ja suhtautuminen oli ihan positiivista. Hieman kyseenalaistettiin lapsen isättömyyttä, mutta siinä se.
Vanhemmilleni kerroin kun olin ensimmäisellä psykologitapaamisella klinikalla käynyt.
Voisin sanoa että reaktiosta päätellen asia ei ollut vanhemmilleni suoranainen yllätys. Ihan tietoisia ne on lapsihaaveistani sinänsä olleet aina noin yleisesti. He olivat myös yllättävän perillä itsellisistä naisista aihepiirinä, siitä oli juuri ollut joku lehtijuttu.
Mutta hyvin negatiivistahan se suhtautuminen silti oli. Semmoista ihmettelyä että mikä kiire minun on lasta hankkia ja että ihan turhaan huolin lapsettomuusuhkaa nostavia vaivojani. Ehdotettiinpa jopa että jos kovin huolettaa niin enkö voisi pakastaa munasoluja tulevaisuutta varten - olivat lehdestä lukeneet että tämmöistäkin tehään. No, tehdäänhän sitä, mutta ymmärtääkseni Suomessa se on harvinaisempaa ja tyypillisin syy lienee varmaan syöpähoitojen aloittaminen, kun halutaan turvata mahdollisuus lastensaantiin myös rankkojen hoitojen jälkeen... ei siis ihan verrattavissa omaan tilanteeseeni. Eikä sellainen mitenkään auttaisi siihen miten paljon toivon saavani lapsen.
Yleisesti alussa tuntui myös siltä että he pitivät koko juttua hieman päähänpistona. Pyysivät että miettisin vielä ja ajattele nyt sitä lastakin...
Pitkien keskustelujen jälkeen vanhemmat ovat vaikuttaneet olevan kuitenkin melko sinut asian kanssa. Oma asianihan se lastenhankinta on. Luulen että kulunut vuosi on ehkä myös auttanut asian käsittelyssä heitäkin. Nykyinen tilanteeni on  mitä on, joten enää ei ole vastalauseita aiheelle kuulunut. Ehkä ajankuluminen on myös saanut näkemään senkin ettei tämä ole mikään päähänpisto, vaan hyvin tarkoin harkittu juttu.

Lisäksi sitten muutama sukulainen tietää aiheesta. Kaikille en itse kertonut, vaan vanhemmat... Mutta parille kerroin itse, kun he nyt ovat myös ystäviäni. Heidän suhtautumisensa on ollut tähän mennessä ehdottomasti positiivisinta ja ihaninta. Kumpikaan ei ole tuominnut aiheesta sanallakaan, toinen on ihanasti kannustanut ja tukenut joka käänteessä asian suhteen. Hänelle kerroin asiasta jo ennen hoitohin hakeutumista.
Toinen taas jopa itse puhui minulle aiheesta ennenkuin olin hänelle päätöksestäni kertonut. Taisi tulla puheeksi, kun mietin ääneen sitä miten en ole parisuhderintamalla onnistunut ja lapsitoive on jo niin kova ja pelkään vaivojeni takia jääväni lapsettomaksi. Hän siinä mainitsi että voi sen lapsen yksinkin hankkia. Hänen suhtautumistaan hoitohin hakeutumistani kohtaan jännitin silti erityisen paljon, kun hänen tilanteensa on se ihanteellinen; onnellinen parisuhde, naimisissa ja lapsi. Kai siinä mietti että miten pienen lapsen vanhempi suhtautuisi ajatukseen että oma lapseni kasvaisi ilman isää. Ajattelisin että suhtautuminen siinä elämäntilanteessa saattaa olla asiaan hyvinkin tunnepitoista Mutta hän olikin ihan sinut asian kanssa, kun erään kerran mainitsin että olen hoitoihin jo hakeutunut.

Keskustelufoorumien perusteella olen ymmärtänyt, että aika moni puhuu aiheesta läheisilleen vasta kun lapsi on tulossa. Tietyllä tapaa näen sen loogisena, eipä sitten keneltäkään tule uteluja että missä mennään, ei tarvitse kertoa kellekään jos asiassa tuleekin mutkia matkaan.
Itse ehkä näin aikaisen kertomisen tarpeellisena tukiverkostojen suhteen. Minulle on tärkeää tietää, miten läheiseni asiaan suhtutuvat. Lisäksi esimerkiksi vanhempieni kohalla näen hyvänä että ovat saaneet rauhassa asiaa mielessä työstää. He ovat osa tukiverkostoani, ja on hyvä että kun (jos...) lapsi joskus tulee, ihmiset tietävät hänen ns. alkuperänsä ja että sitä ei hävetä. Että asioista osataan siinä vaiheessa puhua oikeilla nimillä. Tämä ihan sitä lasta ajatellen. Minulla on varsin läheiset välit ihan koko sukuuni, ja haluan että kaikenmaailman sukujuhlissa lapseen ja lapsen alkuperään suhtaudutaan luontevasti.
Tietenkään en silti ole kailottamassa asiasta koko suvulle ennenkuin se lapsi on tulossa... heh. Mutta se auttaa jo paljon että ne kaikkein läheisimmät ihmiset tietävät jo aiheesta ja ovat saaneet itsekin rauhassa käsitellä asian etukäteen.
Toki tästäkin ajatuksesta moni ajattelee ihan omalla tavallaan?

Noh mutta nyt katkesi ajatus, taisi muutenkin olla vähän poukkoilevaa tajunnanvirtaa ja pitäisi mennä nukkumaan. Tän viikon tavoitteeni on varata viimein se uusi aika klinikalle. Josko sen sitten saisi ensi kuulle :)

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Mitä on takana?

Tuli mieleen, että voisin kirjoittaa myös tänne uuteen blogiin lyhyelti mitä tutkimuksia ja alkupuolen  minulla on jo käytynä hoitoihin liittyen.

Kun kevättalvella 2016 ensimmäinen kystani havaittiin ja päätettiin leikata, sain samaan syssyyn myös aukiolotutkimuksen ja tietysti verikokeet. Ne oli helppo ympätä leikkauksen oheen, joten oli mukava että julkiselta puolelta tuli ainakin tämäntyyppinen tuki lapsitoiveelleni.

Leikkauksen jälkeen varasin ajan ensikäynnille klinikalle.
Ensikäyntini oli melko epämiellyttävä ja raskas. Lääkäri halusi varmistaa että tieän mitä olen tekemässä, joten käynti oli aikamoista hiillostusta, kuten aikanaan vanhassa blogissani kuvailinkin.
Tosin lääkäri kuitekin muistutti että hän kyseenalaistaa tällä tavalla kaikki iästä riippumatta. Varmasti näin onkin, mutta itse koin silloin saavani aikamoista ihmettelyä sen suhteen kuinka ikäiseni nainen ei muka voisi löytää miestä rinnalleen, heh. Ensikäynnin jälkeen ei kuitenaan varsinaista kyseenalaistusta enää lääkärin osalta tullut asialle.
Ensikäyntini sisälsi siis pelkkää esilomakkeen läpikäyntiä sekä juttelua.

Tämän jälkeen pääsin varaamaan ajan psykologille. Ensikäyntini ansioista jännitin tätä käyntiä huomattavasti enemmän kuin ensikäyntiä, kun mietitytti että millaistahan kyseenalaistusta tästä suunnasta sitten tulee.
Vaan tämä - tai nämä, sillä psykakäyntejähän on kaksi - olikin oikein kiva käynti. Käynnillä kyllä myös tartuttiin ikääni ja mietittiin parisuhteen onnistumattomuutta ja sen jättämiä tuntemuksia, mutta käynnistä jäi kuitekin yleistasolla miellyttävämpi fiilis.
Ensimmäisellä psyologikäynnillä käytiin läpi henkilöhistoriaani ja toinen käynti oli sitten lapsen näkökulmasta. Toinen käynti oli minusta erittäin hyvä ja tärkeä - tottahan on tärkeää lapsen näkökulmasta nämä asiat myös miettiä. Sain myös hyviä vastauksia kysymyksiin, joita oli herännyt, kun olin viimein uskaltautunut puhuman vanhemmillenikin tästä lapsihaaveeni toteuttamisesta yksin.
Oli myös hyvä, kun tuolla käynnillä selvisi tarkasti se, miten hyvin luovuttajamiehet on tässä kaikessa mukana. Heillä on tieto siitä että lapsi saattaa ottaa yhteyttä kun täyttää 18v, ja he ovat jutelleet tästä itsekin psykologin kanssa. Eli hekään eivät ole ihan suin päin tuntemattomaan sännänneitä epämääräisiä tyyppejä (kuten jotkut luulevat), vaan heillä on takana oikea halu auttaa ja asiaa on harkittu.

Enikäyntini ja psykologikäynnit olivat marraskuussa viime vuonna. Joulukuussa kävin taas lääkärin pakeilla, ja toiveissani oli päästä hoitoja aloittelemaan. Ellen ihan väärin muista, muistelen että olin tässä vaiheessa mennyt lääkäriin valmistautuen aukiolotutkimukseen. Lääkärini oli halunnut että se uusitaan, koska leikattu alue oli tulehtunut leikkauksen jälkeen ja hän halusi tarkistaa asian vielä. No, eipä se niin mennytkään, koko tutkimus jätettiin tekemättä kun havaittiin ultrassa epämääräinen asia leikatun kystan alueella ja sain lähetteen takaisin julkiselle puolelle.

Helmikuussa pääsin viimein julkiselle puolelle taas tarkastukseen. Sieltä tuli alkuunsa mielipiteenä että ihan ok tilanne on. Laittoivat kuitenkin lähetteen vielä magneettikuviin. Alkoi olla selvää että uusi kysta siellä on - joskin toisella puolen kuin aiempi. Eivät kuitenkaan olisi halunneet lähteä leikkaamaan, kun oli niin vähän aikaa aiemmasta leikkauksesta.
Magneettikuviin pääsin maaliskuussa, ja tuli  lopullinen tuomio -  leikataan, mutta kiireettömänä, joten lapsihaave meni jäihin syksyyn asti.

Noh tuli nyt summattua tähän tuo julkisen puolen osuuskin lyhyesti... mutta kuten ehkä huomaa, voi matka pelkkien hoitojen aloittamiseksi olla hyvin pitkä. Ensikäynnistäni on pian tasan vuosi. Ja matkan varrella kaikki on vain hankaloitunut. Jos viime vuonna marraskuun käynten jäleen arvelin, että ehäpä ensi vuonna tähän aikaan minulla olisi jo lapsi, tai olisin raskaana, niin nyt en uskalla mitään sellaista arviota enää heittää ilmoille. En vain voi tietää, missä nyt ensi vuonna tähän aikaan olen tämän toiveeni kanssa.
Toisaalta, on myös tullut sitä varmuutta sille, että tämäkin väylä on ihan ok lapsen hankkimiseksi. Tämä on minun tieni. Se, saavutanko päämääräni, ei ole ennustettavissa. En voi tietää saanko lasta syliini asti koskaan, liittyen noihin muihin toivetta varjostaviin hankaluustekijöihin. Mutta ei se miettimällä selviä. On vain oltava rohkea ja pyrittävä eteenpäin tätä kivikkoistakin polkua.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Positiivisen ajattelun voima ja suunnitelmat

Sanoisin, että olen oppinut positiivisen ajattelun suhteen viimeisen vuoden aikana varsin hyväksi.

Kun oma kroppa jatkuvasti laittaa aina vain lisää kiviä ja murikoita ylitettäväksi lapsihaaveeni luokse, on yksinkertaisesti pakko oppia ajattelemaan asiat valoisimman kautta.
Esimerkiksi nyt, kun menetin toisen munasarjani, olen keskittynyt siihen että toinen on vielä jäljellä. Ja jos nyt olisikin niin huono tuuri että tulisi kolmas kysta (ei kai samalle ihmisella voi tulla lyhyessä ajassa kolmatta leikkausta vaativaa kystaa, eihän... heh) tai muita komplikaatioita, niin sittenkin minulla on vielä kohtuni (koputetaan nyt puuta, niitten mahdollisten komplikaatioiden vuoksi).

Positiivisena auttaa pitämään myös se että keskittyy muihin elämän asioihin. Työelämä, uusi työ, vei minut aika tehokkaasti mennessään keväällä. Olen myös hyvin pian valmistumassa opintojeni suhteen. Monta korttia hyvinkin kivalla mallilla elämässä.
Ehkä se hyvä kortti kääntyisi vielä lapsen saamisen suhteenkin? :)

Olen tällä hetkellä tosiaan saikulla tuosta leikkauksesta, jossa kysta poistettiin. En vielä tiedä kuinka pitkään joudun odottamaan hoitohin pääsyäni. Lääkäri sanoi että hänen puolestaan kuukausi riittää ja sitten voisin hakeutua klinikalle miettimään jatkoa, ja tätä olen vähän kaavaillut.
Toisaalta viime talvelta jäi vahvasti se fiilis että ne siellä yksityisellä puolella haluaisi ensin ihan "mustaa valkosella" tietoa julkiselta että hoidot voi aloittaa. Ja varsinainen jälkitarkastusaikani on vasta vuoden vaihteen jälkeen.
Tavallaan sinne asti oottelu tuntuisi pitkälle.
Ajattelin että voinee niitä hoitoja varmaan ainakin suunnitella ennen sitäkin. Jos varaisi klinikalle ajan, kävisi läpi missä mennään ja saisi ne sellaiset hmm... alkuvalmistelut(?) pois alta. Luulisi sen ainakin onnistuvan.

Vaan katsotaan mihin tässä nyt päätyy. Jännittää oikestaan jo hieman, yksi etappihan on jo takana, tuo seitsenkuinen odotus tähän leikkaukseen! Nyt kaikki on kiinni siitä miten toipuu ja kuinka nopeasti saisi rattaita klinikan puolella sitten rullaamaan :)

Uusi blogi vanhan tilalle

Vanha löytyy täältä: http://polkuluounelman.blogspot.fi/

Harmillisesti olin pitkän käyttökatkoni aikana mennyt unohtamaan tuon osoitteeni kirjautustietoja, joten koin helpoimmaksi tehdä kokonaan uuden :)

Mutta nyt siis nopea esittäytyminen - löytääpä tänne nyt sitten vanhoja lukijoita tai uusia:

Olen 26v nainen ja blogiini kirjoitan tuntemuksia ja fiiliksiäni yksin lapsen hankkimisesta hoitojen kautta. Pitkän harkinnan jälkeen aloitin hakeutumalla hoitoihin noin vuosi sitten. Valitettavasti matkani tyssäsi heti alkuunsa, koska jouduin leikkausjonoon kystan vuoksi, eli hoitoja ei päästy aloittamaan.
Minulla on taustalla lapsettomuudelle altistavia tekijöitä eli PCOS ja kaksiosainen kohtu.

Eli leikkaukseen jonotus uuden kystan (ensimmäinen positettiin syksyllä v.16) aloitin maaliskuussa, kun viimein lääkärit päätöksensä pari kuukautta tutkailtuaan saivat aikaiseksi.
Jono oli pitkä, mutta nyt seitsemän kuukautta myöhemmin leikkaus saatiin viimein tehtyä.
Harmikseni leikkaukseni ei mennyt aivan toivotusti, joten nyt luullakseni on vielä vaikeampaa lapsen saaminen. Menetin varsin suuren kystan myötä pienen osan sen puoleista munasarjaa ja toisen, viime vuotisen leikkauksen myötä kiinnikkeistä pilalle menneen, menetin kokonaan.

Mutta lääkärin mukaan yhä on lapsia mahdollista saada, joten siihen nojaan toivoni ja koitan keskittyä ajattelemaan positiivisesti.

Matka on varmasti vielä pitkä, mutta tarvetuloa seuraamaan sitä jos kiinnostaa :) Koitan lähipäivinä kirjoitella lisää ajatuksiani ja mitä on suunnitelmissa hoitojen suhteen. Ja vanhoille lukijoille pahoittelut - tämän pitkän leikkausjonotuksen ajaksi oli pakko lopettaa monen blogin lukeminen hetkeksi, ettei aika tuntuisi niin pitkälle... kun muilla asiat eteni ja minulla ei. Aika kuluu nopeammin kun keskittyy muuhun elämään :)