torstai 21. joulukuuta 2017

Pitkään pitää vielä malttaa, pelkojen purkamista...

Tai pitkään ja pitkään, muutama hassu viikko.
Hieman ärsyttää. Huomasin pari päivää sitten töissä että oli tullut puhelu varttia aiemmin. Harmikseni en itä ollut huomannut, ja puhelu oli yksityisestä numerosta joten eipä ollut numeroa johon soittaa takaisinkaan.
Pieni epäilys kotona heräsi ja katsastin onko omakannassa jotain uutta tietoa. No oli tietysti. Lääkäri oli merkinnyt yrittäneensä soittaa "useita kertoja". Minulle on tullut vain yksi ainut puhelu, hah. Ja vasta nyt oli tullut näkyviin (olen tarkkailut omakantaa tiiviisti monta kertaa viikossa tän asiani perässä) että minulle oli tuolle päivälle annettu soittoaika ja tämä aika oli omakannan kirjauksen mukaan annettu jo marraskuussa. Eipä siitä koskaan ole minulle tieto tullut... kiva. Muuten olisi voinut ees vähän yrittää sovitella töitä niin että pääsee puhelimeen heti kun soi :(

Noh turha kai harmitella. Omakannan tekstit on sitä sävyä että eivät ne minulle olisi tuota leikkauksen jälkeen määrätttyä kontrolliaikaa aikaistaneet. Luki siellä että soittoa päivystykseen jos on kova tarve... mutta onnekseni tuo epäilyksiä herättänyt oireilu on jo ohi joten ei sikäli ole.
Ärsyttää vain tämä miten heikosti asioista kerrotaan ajoissa ja huoh.

Sinänsä ei tunnu kauhealle oottaa kun tuo on tosiaan enää vain muutama hassu viikko oottamista. Jos kaikki on ok, niin sitten voinen varata taas aikaa klinikalle josko viimein ehkä mahollisesti joskus ehkä ehkä EHKÄ pääsisi aloittamaan hoitoja.

Oma usko kyllä jotenkin niin hiipunut. Välillä mietin halutaankohan minua ees hoitaa. Onko aina joku vika jonka takia ei päästä aloittamaan, aina käännytys julkiselle tarkastukseen, aina jotain esteitä niin ettei mitään vaihtoehtoja ees mietitä....

Jotenkin olen ruvennut  myös pelkäämään kolmatta kystaa. Vaikka kuinka järki sanoo että jo tämä, etät oli toinen muutamassa kuussa tullut kysta oli epätavallista. Että kuinka epätavallista olisikaan kolmas leikkausta vaativa kysta. Mutta vyötärö on alkanut tuntumaan samaan malliin pahalle kuin kesällä, tukala ikävä tunne... toivon että se on vain kuvittelua. Omilla paineluilla ei ainakaan tunnu mitään kuten kesäll tuntui. Ja eihän minulla niin huono tuuri voisi olla? Eihän? Toivon että olen vain saanut pari turhaa lisäkiloa vyötärölle ja kuvittelen vain.

Ja silti pelkään. En vain tosiaankaan, en kertakaikkiaan, jaksaisi enää uutta kystaa lyhyellä aikavälillä. Lisäksi pelkään että se olisi heihei vaan toisellekin munasarjalleni.

On niin vaikea olla positiivinen, kun tuntuu ettei asiat etene lainkaan vaan kulkee aina jokaisella eteenpäinmenoyrityksellä taaksepäin. Niin kamala pelätä että jää kokonaan lapsettomaksi.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Stressi ja pimeys

Ikävä yhdistelmä. Nyt onneksi satoi lunta kunnolla - vaikka varmaan huomena on jo sulaa, koska illalla oli lämpötila nollan yläpuolella jo. Harmi, itse saan niin paljon voimaa siitä että on lunta ja sitä kautta valoisaa.

Stressikin on tällä hetkellä aika kova. Teen opinnäytetyötäni, mutta sen aikataulu on viivästynyt minusta riippumattomista syistä. Ei sille mitään voi, mutta minulla oli niin kovat tavoitteet sen aikataulun suhteen. Nyt viive tulee olemaan ainakin 1-2kk. Riippuu toki paljon itsestänikin, ja siitä miten reippaasti saan aikataulua kirittyä töissä kiinni sen suhteen. Oppariini kun kuuluu töissä tehtävä osuus oleellisesti eli ei ole vain kirjallinen juttu.

Mutta eniten minua taitaa kuitenkin stressata tämä lapsitoiveeni paikallaan junnaaminen. Siitä on jo monta viikkoa kun klinikalla kävin ja tehtiin se lähete julkiselle tarkastettavaksi. Julkiselta puolelta ei ole kuulunut yhtikäs mitään. Mietin että ehkä eivät näe tarpeelliseksi aikaistaa sitä aikaani sinne - varsinainen kontrollikäynti kun olisi tammikuussa. Mutta vuosi sitten he ainakin soittivat minulle kun olivat katsoneet lähetteen ja silloisen kontrollin aikaistamisen turhaksi... olisin toivonut että nytkin olisi puhelu tullut jos ovat siihen ratkaisuun tulleet. Kun pahinta on tämä tietämättömänä odottelu, että saako aikaa aiemmin vai onko odoteltava vielä monen monta viikkoa?

Synkkyys valtaa kun asiat junnaavat tällä tavalla paikallaan. Olin niin kovasti toivonut että tässä vaiheessa olisi ollut jo aikatauusuunnitelmia hoitojen suhteen ja olisin päässyt asiassa edes hieman eteenpäin. Harmittaa.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Vaatehankintojani

Ajattelin aiemman postaukseni myötä uskaltautua esittelemään, millaisia vaatteita sitten olen tähän mennessä hankkinut.

Kuten sanottua, olen pyrkinyt tekemään hankintoja harkiten. Mutta ainahan näissä tunteet vähän tulevat peliin... Sitä ihastuu johonkin kuosiin, ja lopulta se vain tarttuu mukaan kaupasta.
Puolet näistä on löytynyt ihan tarjouksista - yleensä en oikeastaan edes raaski sinne lastenvaate ostastolle kaupassa eksyä, jollen satu jo kauempaa huomaamaan että siellä isommin on alelapuilla varustettuja vaatteita tarjolla... Kai se on sitten tätä järkiajattelun puolta, ei halua liiaksi rahaa laittaa hankintoihin, joista ei voi tietää tulevatko ne sille omalle lapselle päälle koskaan.

Ensimmäisen vaatteen hankin muistaakseni noin puolitoista vuotta sitten. Oikeastaan hain itselleni siitä mallia, sillä halusin kokeilla sen pohjalta itse ommella ompelukoneella bodyn kasaan. Noh, niin teinkin, mutta kyseinen ompelus ei tänne kuviin pääse. Sen verran heikko tuotos siitä tuli, köh... toki se oli ensitekeleeni ja ilman kaavoja tehty, mikä selittää asiaa osaltaan. Nykyisin minulla on jo muutamia oikeita kaavojakin vauvan vaatteille hankittuna, ja olen esimerkiksi yhdet housut ommellut myös. Mutta ne ovat vasta harjoitustöitä...
Vaan takaisin asiaan, niihin varsinaisiin hankintoihin!
Eli tämän hankin ensimmäisenä:


Tässä minua miellytti kuosi ja värit. Tykkään kovasti mustavalkoisesta värimaailmasta, ja  Koiramäen lepakot nyt vaan ovat suloisia! Lisäksi katsoin että se on tarpeeksi selkeälinjainen mallivaatteeksi. Valitsin aika ison koonkin, että pystyy helpommin piirtämään kaavoja sen pohjalta.

Seuraava hankintani tuli vastaan, kun huomasin suosikkibändini ottaneen fanituotteisiinsa taas mukaan lasten vaatteita. Olen joskus aikoinaan näitä ennenkin myynnissä nähnyt, mutta ne myytiin silloin muisteluni mukaan nopeasti loppuun. Kun bändin laulaja sai oman esikoisensa, tulivat nämä taas saataville hetkeksi. Joten olihan se tartuttava tilaisuuteen ja tilattava kun asiaa ensin hetken mielessäni pähkäilin...


Tilasin tarkoituksella hieman isompaa kokoa, lapussa luki että 6-12kk. Mutta kun tuota olen muihin ostoksiini verrannut myöhemmin, se tuntuu melkolailla pienikokoiselta... no, kai tuollainen ikäkuukausissa koon ilmoittaminen on vähän arpapeliä. Jotenkin vain tykkään että tämmöinen kokomusta asu on kivempi hieman isommalla vauvalla, ei ihan pienellä. Ja voihan sitä yhdistellä muiden värien kanssa mielensä mukaan. Musta on siinä mielessä helppo väri, että se sopii monen värin pariksi hienosti. Tuo on myös ainoa lyhythihainen body jonka olen hankkinut, kivaa vaihtelua sekin.

Sen jälkeen tuli hetki taukoa, kunnes viime syksynä hoitoihin lähtemisestä päätettyäni sallin itseni ostaa tämmöisen ihanuuden, siis tuon ylemmän muumikuosisen. Se oli kivan neutraalikuosinen ettei ole mitään isoja hahmokuvioita ja kuitenkin vähän väriäkin mukana.
Muumibodyn alla on yksi viimeisimpiä löytöjä. Se myytiin yhdessä seuraavan kuvan elefanttikuvioisen bodyn kanssa. Elefanttibodyyn ihastuin kovasti, oikein värikäs mutta hyvällä tavalla minusta. Tuo tummasininen body myytiin siinä samassa. Ajattelin että kun nyt kerta tarjouksessa ovat niin menköön... ei ole sellainen tuote jota ainakaan tässä vaiheessa "huvikseen" yksinänsä ostaisin, toki sitten jos ajankohtaiseksi tulisi niin luultavasti tulis noita kuviottomia yksivärisiäkin hankittua. Onhan ne helppo yhdistää muihin vaatteisiin.

Muumibody ja tummansininen body
Elefanttibody
En nyt saa päähäni oliko tuo elefantti+tummansinen-pari viimesin, vai oliko viimeisin ostokseni tähän mennessä ainoa kietaisubodyni. Muistan että ensin tuli netissä vastaan jollain foorumilla kietaisubodyn ylistystä, ovat kuulemma paljon helpompia puettavia pikkuvauvalle kuin nuo toiset. Noh, ohitin puheet sillä että useimmat tähän mennessä vastaan tulleet mallit ovat mielestäni olleet hieman tylsiä... ja eihän tässä vaiheessa asiaa nyt niin järjkevyyden kannalta katsele, heh.
Mutta yhtenä päivänä tuon jälkeen törmäsin tämmöiseen kuosiin:


Kuosi on mielestäni aika hempeä,muttei kuitenkaan liian. Tässä katsoin oikein pienen koon. Olen noita kokoja aina kuoseja ihasteltuani pähkäillyt, ja yleensä ottanut jonkun siitä keskimaastosta, ei ihan pientä muttei isoakaan. Kun ei sitä voi tietää minkäkokoisia lopulta tarvitsisi. Mutta nyt ajattelin että on se kiva jos on valmiina jotain aivan pienellekin...  mikä lie minulla siinä sitten ajatuksena. Tuossa on oikein tuollaiset niinikään kiinni käännettävät hihat ettei vauva pääse raapimaan itseään. Ihan käytännöllinenkin siis.

Tämmöisiä siis löytyy kaapistani. Lisäksi on ne omatekemät tekeleet. joista ainakin housut voisin ihan hyvin ottaa ainakin kotikäyttöön. Pieniä virheitä siinä on, muttei käyttöä haittaavaa.
Sen verran noita bodyja nyt jo on, että yritän mieltäni malttaa niiden ostelun suhteen nyt vähän aikaa...Ainakin hoitojen alkuun asti! Vaan vannomatta paras.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Tavarahankinnat ja taikausko...

En varmaan liene ainoa, joka on hankkinut lapselle tarvikkeita jo ennen kuin koko lasta on ees tuloillaankaan? Vai olenko?

Ymmärtääkseni tässä on monilla pientä taikauskoisuutta... myönnän että tulee itsekin koputeltua puuta tämän asian suhteen. Vaikka järki sanoo, että sillä, tekeekö ostoksia jo vaikka vuosiakin ennen lasten hankintaa vai vasta viimeisinä raskauskuukausina, ei ole tekemistä sen kanssa saako lasta syliin asti vai ei. Niin tottahan sitä silti miettii, onko tämmöinen toiminta typerää kohtalon uhmaamista? Etenkin omalla taustallani, kun lapsen saaminen syliin asti on jo valmiiksi epävarmaa.

Eipä siinä, olen koittanut tietysti pitää järjen päässä näissä asioissa. Olen tehnyt hankintoja vain jos on tullut vastaan jotain aivan erityisesti omaan makuuni olevaa, jotain aivan erityisen mieluista kuosia... Olen hankkinut vasta vain muutaman vaatteen. Tänään laitoin ostoskoriini myös vauvan pussilakanapaketin. Oli niin herttainen kuosi ja väritys, että olihan se saatava. Jos valmistus vaikka loppuu ennenkuin omaa lasta saa... heh. Tai tuota kyseistä kuosia olen kaupan hyllyillä moneen kertaan jo parina vuotena pysähtynyt ihastelemaan. Päätin siis että samapa se kai on ostaa se.

Jotenkin saan itse lohtua siitä että kaapissa on nämä muutamat jutut jo valmiina. Niitä on kiva kaivaa kaapista hetkeksi esille ja ihastella ja haaveilla. Olenkohan ihan kummallinen tässä suhteessa? Jollain tämmöiset jutut varmaan herättäisi ehkä jopa pelkoja ja ahdistusta?
Mutta varsinkin tälläisten hetkien aikana, kun tuntuu että niin sanotusti vain stop-merkkiä näytellään ja on ooteltava että projektissa pääsee eteenpäin ollenkaan. Niissä hetkissä on jotenkin kiva "hemmotella" itseään ja ostaa jotain - jotain aivan pientä vain, ei mitään hintavaa tms. Niistä saa lohtua ja omanlaistaan toivoa. Vaikka ne siltä kohtalon uhmaamiseltakin vähän tahtoo tuntua.

Vaan no. On nuo löytöni niin kauniita ja kivoja, että jos ei sitä omaa saa niin sitten voi vaikka lahjaksi ystävälle joskus antaa :) Turha se on liian "vakavasti" ottaa asiaa minusta. Olen kuitenkin törmännyt myös siihen näkökulmaan että tämmöiset etukäteishankinnat olisivat joidenkin mielestä jopa suorastaan väärin eikä niin saisi toimia. Niin jyrkkä näkökulma on taas minusta aika erikoinen.
Olen tästä asiasta tainnut siellä vahvassakin blogissa parilla sanalla mainita, ellen väärin muista. Mutta silloin mietin haaveilua yleensä aiheena. Nyt jäin miettimään, mitä ajatuksia muissa herättää tälläinen että hankitaan muutamia juttuja jo ennen aikojaan?

Onko kukaan lukijoista ostanut mitään pientä valmiiksi jo näinkin ennen aikojaan? Vai onko se teille täysin ennenkuulumaton ajatus? Missä vaiheessa olette ostaneet ensimmäisen lapsellenne tulevan tarvikkeen?

torstai 23. marraskuuta 2017

Hyviä päiviä ja pohtimisia

Vaikka tämä ajan saamisen oottelu julkisen puolen tarkastukseen ja tutkimukset tutkimusten perään kyllästyttää, niin yleensä sitä kuitenkin lopulta piristyy kun kehittää jotain tekemistä.
Onnekseni olen nyt viime aikoina onnistunut näkemään kavereitani paljon useammin kuin kesän aikana. Ja lumen tulo tänään piristi kovasti! On niin ihanaa kun on taas valkeaa ja valoisaa pimeälläkin.

Olen pohtinut sitäkin, miksi sitä on taas vähän herkemmällä tuulella tämän "projektin" takapakkien suhteen. Tottakai takapakit harmittaa - ketä ei harmittaisi? Mutta hienosti selvisin asiaa liiemmin murehtimatta jo sen leikkaukseen oottamisen ajan, pitkät seitsemän kuukautta. Ja sitäkin ennen monta kuukautta tutkittiin ja mietittiin kuinka toimitaan.
Kyllä se aika lopulta on nopeasti kulkenut. Joten kai tämä takapakinkin tuoma viive menee lopulta nopsaa ohi.

Ehkä eniten se herkkyys aiheeseen tulee siitä, että pelkää täyttä epäonnistumista? Pelkää että jää kokonaan lapsettomaksi. Olisihan se karu kohtalo, kun muistissa on vielä hyvin muutamien vuosien takaiset haaveet suurperheestä... nyt olisi niin onnellinen kun ees sillä yhellä lapsella joskus siunattaisiin.
Ehkä sekin herkistää, kun lähipiirissä on taas paljon viimeisillään raskaana olevia. Se sitten tulee melkein päivittäin vastaan vähintään somen kautta. Eikä se riitä, vaan lisäksi nekin kaverit jotka ei lapsia halua (ainakaan vielä), jaksavat puhua pienistä kummilapsistaan erittäin paljon. Eli tavallaan aihetta ei pääse missään kaveriporukassa varsinaisesti pakoon.
Ei sinänsä niin että haluaisinkaan. Minusta on ihana kuulla muitten kokemuksia lasten ja vauvojen suhteen. Mutta kai siinä aina on se pieni ulkopuolinen tunne, kun ei sitä omaa eikä myöskään kummilapsia ole. Ei pääse samalla tavalla siihen keskusteluun mukaan ikäänkuin. Olisi ihana jos jotenkin voisi olla eri tavalla mukana asioissa...

No, ehkä vielä joku kaunis päivä! Pitää keskittyä siihen kaikkeen hyvään mitä omassa elämässä kuitenkin jo on. Mulla on kiva työ, ihana asunto ja ihanat lemmikit :) Niihin kun keskittyy niin kaipa se aika eteenpäin kulkee taas.
Ties vaikka sitä piankin löytäisi itsensä piinapäiviä piinailemasta? Monen blogin perusteella asiat voi lopulta tapahtua aika reippaaseenkin tahtiin sittenkun pyörä käyntiin pyörähtää lopulta. Ehkä niin voisi tapahtua minullekin?

Positiivisin ajatuksin eteenpäin. Ja tsemppiä muillekin lapsitoiveitten kanssa painiville.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Ja taas jonotellaan lääkäriin

Melko turha oli tuo kontrollikäynti yksityisellä, mitään ei oikein tuntunut selviävän mutta varmuudeksi pitää nyt kuitenkin mennä käymään julkisella tsekattavana. Jos tää oireilu liittyisi leikkaukseen jotenkin tai jos siellä on vaikka se polyyppi mistä aiemmalla käynnillä mainittiin, kukapa tietää.

Jotenkin tosi raskasta kun aina päätyy nää yritykset hoitojen alottamisesta siihen että on jonossa julkiselle puolelle. Tiedä taas kuinka kauas tämäkin venyy. Luulisi tosin että tälläseen oireiluun sielläkin reagoitaisiin eikä ihan kuukausitolkulla tarttisi tarkastusta odotella...
Oon vaan jotekin tosi väsynyt tähän etten ees pääse aloittamaan hoitoja. Aina on joku este ja tutkitaan ja tutkitaan ja tutkitaan...

Harmittaa niin paljon. Oisi kiva jos oisi ees suunnitelmatasolla päässyt etenemään, että olisi ees jotain alustavaa aikataulua mietietty ja päässyt ees ajatuksen tasolla hommassa eteenpäin. Vaan kun ei kannata, ei ole kannattavaa tässä vaiheessa.

Nyt on jotenkin ihan tosi maassa. Pääsenköhän ikinä hoitoja aloittamaan? Mun tuurilla siellä on varmasti jokin vialla joka pitää hoitaa tottahan sitten kunsiitä vaivasta päästään niin taatusti tulee kolmas leikkausta vaativa kysta ja mitähän vielä seuraavaksi.

Olisi niin ihanaa jos saisi jo ajatella hoitoja ja piinapäiviä ja kaikkea joissa odotuksella olisi jotain oikeaa ja positiivista mieltä, jotain ihanan asian odotusta. Eikä tällästä lääkäriltä toiselle aina uuden vaivan perässä menemistä ja miettimistä että mitähän kurjaa sieltä taas paljastuu ja kuinkahan monta tutkimusta ja turhia reissuja on vielä edessä.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Joskus tuntuu että aika hidastuu

Kun ehti jo niin toivomaan että leikkauksen jälkeen asiat olisi kunnossa, että pääsisi pian jo yrittämään, tositoimiin...
Ja sitten on taas epäilyksen alla oma keho ja sen toiminta. Taas pelkään että kaikki haaveet hoitojen aloittamisesta siirtyy kauas tulevaan.

Kerroinkin tuossa aiemmin lääkärikäynnistäni. Noh, sain silloin kierron tasaamiseen keltarauhaspillerikuurin. Tätä ennen ne on toimineet tässä tarkoituksessa ihan mainiosti - ei ole ensi kertakun kroppa sekoilee.
Vaan nyt ne ei tunnu toimivan :( Vajaa viikko aloituksesta ja yleensä ne aloittamalla on parisssa päivässä saatu kropan sekoilu päättymään ja kuurin loputtua alkanut normaalisti uusi kierto. Mutta nyt ei toimi.
Ilmeisesti lääkärin epäilykset mahdollisesta polyypista tms. kohdussa pitää paikkansa... ainakin oireet viitaa siihen suuntaan ja siitä mahdollisuudesta se käynnillä puhui.
Pitää yrittää huomenna laittaa lääkärilleni viestiä että mitäs nyt sitten. Viimeksi sain tarkat ohjeet milloin varana seuraavan ajan, mutta vaikea sitä oikeaa ajankohtaa nyt on arvioida...

Vaan samapa se. Toivon että saan asiaan selvyyttä mahdollisimman pian. Mutta ottaa vain niin kovaa päähän, mitä nettiä selasin niin tavallisesti polyypeille ei ehkä edes tehdä mitään jos eivät oireile. Mut jos oireilevat niin sitten pitäisi poistaa... kai se vielä on sitä turha huolia, mutta jotenkin ärsyttää niin paljon ajatuskin että taas kaikki lykkääntyisi tulevaisuuteen, enkä edes tiedä kuinka paljon.

Miten yhdelle ihmiselle voi iskeä niin moni eri vaiva samalla alueella kroppaa, voi huokaus! 

tiistai 7. marraskuuta 2017

Lääkärillä käyty

Eipä sitä vielä juuri eteenpäin päässyt asian suhteen, kun omat kierrot on niin huonot olleet tässä viime aikoina.
Sain sentään keltarauhashormonikuurin tilannetta tasoittamaan. Semmoisen kuurin otin kesälläkin kun leikkausta oottelin, joku kropassa nyt toimii ilmeisesti vähän kummallisesti. Siihen liittyen pitää kans koittaa selvittää viime viikkoisen verikokeen tulokset että saisi noi rauta-arvot tietää, jos niiten suhteen on jotain tehtävä. Katsellaan sitten ensi kuun puolella miten jatketaan ja milt tilanne näyttää.

Mutta ihan ok fiilis tuli silti käynnistä. Ainakin nyt on leikkaus oikeasti takanapäin, eli se itsessään on jo askel oikeaan suuntaan, enkä nyt suoranaisesti uskonutkaan että vielä näin pian oltaisiin mitään isompaa päästy suunnittelemaan.
Nyt vaan toivon että kroppa alkaisi toimimaan vähän oikeammin, josko sitten pääsisi tositoimiin lapsitoiveen suhteen. Ja ainakin lääkäri sanoi lähtiessä että nyt yritetään toimia nopeasti ettei ehtisi mitään uusia vaivoja ilmestymään :)

maanantai 30. lokakuuta 2017

Pitää olla kärsivällinen.

Riemuitsin sitten kuitenkin liian aikaisin siitä kuinka nopeasti sain ajan klinikalle. Nyt joutuivat sitä siirtämään omista syistään - sain uuden ajan sovittua onneksi jo seuraavalle alkuviikolle eli eipä se iso muutos ole sinänsä, muutama päivä sinne tai tänne.

Tavallaan hyväkin ehkä, kun oma aikataulu sitä myöten tälle viikolle hieman hellittää. Meinasi jo aika monta asiaa olla samalle viikolle - huomenna koiran eläinlääkäri ja torstaina leikkaukseeni liittyvä verikoekontrolli. Pikkukäyntejähän ne sinänsä on että eihän siinä... mutta pitää ajatella niitä positiivisia puolia taas kaikessa.

Nyt kun ei vielä kannata omaa lääkärikäyntiä jännittää, voin keskittyä jännäämään koirani lääkäriä. Raukka kärsinyt iho-ongelmista kohta kaksi kuukautta, nyt tulee jo kolmas lääkärikäynti. Vaan näyttäisi ainakin vähän parempaan suuntaan menneen jo, hiljaa hyvä tulee... Tällä rodulla iho-ongelmat on melko tyypillinen riesa, mutta tähän asti niiltä oltiin melko kivasti vältytty ajoittaista kuivuutta lukuunottamatta. Eiköhän tämäkin vielä ratkea siis, kun kärsivällisiä ollaan.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Aika varattuna

Alkuviikosta sain ajanvaraamisen alta pois. Yllättävän hyvin löytyi aikoja vaikka tällä hetkellä omat aikataulut on hieman rajoitetummat kuin vuosi sitten.
Eli sainkin ajan jo ensi viikolle. Loppuviikosta aika, joten varmaan viikonloppuna ehdin tänne päivittelemään mitä siellä selviää ja saanko tätä ns. projektia jotenkin jo eteenpäin.

Hetken ehdin kyllä loppuviikosta miettimään että olinko kuitenkin liian aikaisin liikenteessä asian kanssa - maanantaina näet palasin töihin, ja maanantaisin työtehtäväni ovat hitusen muita päiviä raskaampia ja kiireisempiä. Ei se töissä pahaa tehnyt ollenkaan ja ihan oli kivutonta jo, mutta seuraavana päivänä iski selkäkipu, joka muistutti huolestuttavan paljon viime vuotista tulehduskipua. Sellaista vaikeasti kuvailtavaa lihaskipumaista jomotusta selässä, lähellä kylkeä.
Lämpöä ei kuitenkaan noussut joten otin vain loppuviikon sitten vielä rauhallisemmin ja koitin olla liikoja huolestumatta.
Perjantaihin asti kipu vaivasi aika ajoin, mutta eilen oli kivuton päivä eikä tarvinnut särkylääkettä. Tänään tuli vielä pieni jomottelu vatsan puolelle, mutta helpotti hetkessä särkylääkkeellä. Eli ehkäpä tässä toipumisessa ollaan jo voiton puolella?

Toivon että saisin tulevalla käynnillä ainakin alustavaa aikataulua selville ja suunnitelmaa miten tästä eteenpäin. Jännittää aika paljon jotenkin nyt... jotenkin sitä pelkää niin paljon että tulee vielä jotain isoja mutkia matkaan tai selviäisi jotain ikävää. Olisi niin mukavaa jos pääsisi pikkuhiljaa jo hoitoja aloittamaan. Kun kuitenkin voi mennä kauan että niissä onnistuu - jos onnistuu.

Sekin mietityttää että millä toimenpiteillä nyt tullaan koko hommaa ylipäätään yrittämään. Kun kerta on vain yksi munasarja enää jäljellä. Tiiän että kohtuni toinen puoli on toista ihan pikkuisen pienempi. En tosin muista kumpi puoli se pienempi olikaan... mutta mietin miten tämä kaksiosaisuus ylipäätään tulee yrityksessä näkymään. Onko mahollisesti jompi kumpi puoli toista heikompi tai huonompi? Olen kuullut että näin joissain tapauksissa on, mutta sitä on aika hankala etukäteen ennustaa....
No, kaipa tuommoiset asiat sitten ajan kanssa kuitenkin selviää. Koen että olen henkisesti vuosien varrella jo ihan hyvin varautunut siihen, että vaikka raskaus alkaisikin suhteellisen "helpolla", se ei välttämättä pääty hyvin. Tiedostan että keskenmenoriskit on minulla normaalia suuremmat, eikä ns. ensimmäisen kolmanneksenkaan jälkeen olla turvallisilla vesillä. Senkin tiedän että on helppo kokea olevansa asiaan varautunut, mutta jos niin oikeasti käy, ei voi tietää miten siihen reagoi. Mutta varmasti on hyvä kuitenkin tiedostaa riskit jo etukäteen.
Se on oikeastaan osa syy aiemmassa postauksessani puhumaani aiheeseen eli aikaiseen kertomiseen yrityksestä läheisimmille ihmisille. Koen, että kun tämä keskenmenon riskikin on isompi, on helpottavaa että läheiset tietävät missä mennään. Että saa sitten tukea jos on tarvetta, että on pienempi kynnys puhua jos on tarve puhua.

Vaan nyt taidan miettiä asioita taas hieman liian pitkälle :)
Jos nyt keskittyisi siihen että hoidot pääsisi edes aloittamaan ja siihen, onnistuuko raskaaksi tuleminen. Pitää keskittyä nyt siihen mitä on nyt käsillä, ei liikaa murehtia etukäteen kuinka käy. Eihän sitä tiedä vaikka olisin niitä onnellisia, joilla kaikki sujuu lopulta hyvin ja pienin murhein!

Vaan ensi viikolla taas lisää kuulumisia sitten jossain välissä, tulevaa käyntiä nyt jännäillen...

tiistai 24. lokakuuta 2017

Läheisille yksin lapsen hankkimisesta kertominen

Minulla lapsihaaveestani ja suunnitelmistani hankkia lapsi yksin tietää jo aika moni läheinen. Ehkä harvinaisenkin moni sitä ajatellen etten ole vielä hoitoja päässyt varsinaisesti aloittamaan.

Missä vaiheessa te muut olette kertoneet lapsenhankinta ajatuksistanne tätä kautta läheisillenne?

Minulla tästä tietää lähimmät ystävät, vanhemmat ja pari läheistä sukulaista. Ystävilleni kerroin jo aika kauan sitten, kun vasta mietin asiaa, ja suhtautuminen oli ihan positiivista. Hieman kyseenalaistettiin lapsen isättömyyttä, mutta siinä se.
Vanhemmilleni kerroin kun olin ensimmäisellä psykologitapaamisella klinikalla käynyt.
Voisin sanoa että reaktiosta päätellen asia ei ollut vanhemmilleni suoranainen yllätys. Ihan tietoisia ne on lapsihaaveistani sinänsä olleet aina noin yleisesti. He olivat myös yllättävän perillä itsellisistä naisista aihepiirinä, siitä oli juuri ollut joku lehtijuttu.
Mutta hyvin negatiivistahan se suhtautuminen silti oli. Semmoista ihmettelyä että mikä kiire minun on lasta hankkia ja että ihan turhaan huolin lapsettomuusuhkaa nostavia vaivojani. Ehdotettiinpa jopa että jos kovin huolettaa niin enkö voisi pakastaa munasoluja tulevaisuutta varten - olivat lehdestä lukeneet että tämmöistäkin tehään. No, tehdäänhän sitä, mutta ymmärtääkseni Suomessa se on harvinaisempaa ja tyypillisin syy lienee varmaan syöpähoitojen aloittaminen, kun halutaan turvata mahdollisuus lastensaantiin myös rankkojen hoitojen jälkeen... ei siis ihan verrattavissa omaan tilanteeseeni. Eikä sellainen mitenkään auttaisi siihen miten paljon toivon saavani lapsen.
Yleisesti alussa tuntui myös siltä että he pitivät koko juttua hieman päähänpistona. Pyysivät että miettisin vielä ja ajattele nyt sitä lastakin...
Pitkien keskustelujen jälkeen vanhemmat ovat vaikuttaneet olevan kuitenkin melko sinut asian kanssa. Oma asianihan se lastenhankinta on. Luulen että kulunut vuosi on ehkä myös auttanut asian käsittelyssä heitäkin. Nykyinen tilanteeni on  mitä on, joten enää ei ole vastalauseita aiheelle kuulunut. Ehkä ajankuluminen on myös saanut näkemään senkin ettei tämä ole mikään päähänpisto, vaan hyvin tarkoin harkittu juttu.

Lisäksi sitten muutama sukulainen tietää aiheesta. Kaikille en itse kertonut, vaan vanhemmat... Mutta parille kerroin itse, kun he nyt ovat myös ystäviäni. Heidän suhtautumisensa on ollut tähän mennessä ehdottomasti positiivisinta ja ihaninta. Kumpikaan ei ole tuominnut aiheesta sanallakaan, toinen on ihanasti kannustanut ja tukenut joka käänteessä asian suhteen. Hänelle kerroin asiasta jo ennen hoitohin hakeutumista.
Toinen taas jopa itse puhui minulle aiheesta ennenkuin olin hänelle päätöksestäni kertonut. Taisi tulla puheeksi, kun mietin ääneen sitä miten en ole parisuhderintamalla onnistunut ja lapsitoive on jo niin kova ja pelkään vaivojeni takia jääväni lapsettomaksi. Hän siinä mainitsi että voi sen lapsen yksinkin hankkia. Hänen suhtautumistaan hoitohin hakeutumistani kohtaan jännitin silti erityisen paljon, kun hänen tilanteensa on se ihanteellinen; onnellinen parisuhde, naimisissa ja lapsi. Kai siinä mietti että miten pienen lapsen vanhempi suhtautuisi ajatukseen että oma lapseni kasvaisi ilman isää. Ajattelisin että suhtautuminen siinä elämäntilanteessa saattaa olla asiaan hyvinkin tunnepitoista Mutta hän olikin ihan sinut asian kanssa, kun erään kerran mainitsin että olen hoitoihin jo hakeutunut.

Keskustelufoorumien perusteella olen ymmärtänyt, että aika moni puhuu aiheesta läheisilleen vasta kun lapsi on tulossa. Tietyllä tapaa näen sen loogisena, eipä sitten keneltäkään tule uteluja että missä mennään, ei tarvitse kertoa kellekään jos asiassa tuleekin mutkia matkaan.
Itse ehkä näin aikaisen kertomisen tarpeellisena tukiverkostojen suhteen. Minulle on tärkeää tietää, miten läheiseni asiaan suhtutuvat. Lisäksi esimerkiksi vanhempieni kohalla näen hyvänä että ovat saaneet rauhassa asiaa mielessä työstää. He ovat osa tukiverkostoani, ja on hyvä että kun (jos...) lapsi joskus tulee, ihmiset tietävät hänen ns. alkuperänsä ja että sitä ei hävetä. Että asioista osataan siinä vaiheessa puhua oikeilla nimillä. Tämä ihan sitä lasta ajatellen. Minulla on varsin läheiset välit ihan koko sukuuni, ja haluan että kaikenmaailman sukujuhlissa lapseen ja lapsen alkuperään suhtaudutaan luontevasti.
Tietenkään en silti ole kailottamassa asiasta koko suvulle ennenkuin se lapsi on tulossa... heh. Mutta se auttaa jo paljon että ne kaikkein läheisimmät ihmiset tietävät jo aiheesta ja ovat saaneet itsekin rauhassa käsitellä asian etukäteen.
Toki tästäkin ajatuksesta moni ajattelee ihan omalla tavallaan?

Noh mutta nyt katkesi ajatus, taisi muutenkin olla vähän poukkoilevaa tajunnanvirtaa ja pitäisi mennä nukkumaan. Tän viikon tavoitteeni on varata viimein se uusi aika klinikalle. Josko sen sitten saisi ensi kuulle :)

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Mitä on takana?

Tuli mieleen, että voisin kirjoittaa myös tänne uuteen blogiin lyhyelti mitä tutkimuksia ja alkupuolen  minulla on jo käytynä hoitoihin liittyen.

Kun kevättalvella 2016 ensimmäinen kystani havaittiin ja päätettiin leikata, sain samaan syssyyn myös aukiolotutkimuksen ja tietysti verikokeet. Ne oli helppo ympätä leikkauksen oheen, joten oli mukava että julkiselta puolelta tuli ainakin tämäntyyppinen tuki lapsitoiveelleni.

Leikkauksen jälkeen varasin ajan ensikäynnille klinikalle.
Ensikäyntini oli melko epämiellyttävä ja raskas. Lääkäri halusi varmistaa että tieän mitä olen tekemässä, joten käynti oli aikamoista hiillostusta, kuten aikanaan vanhassa blogissani kuvailinkin.
Tosin lääkäri kuitekin muistutti että hän kyseenalaistaa tällä tavalla kaikki iästä riippumatta. Varmasti näin onkin, mutta itse koin silloin saavani aikamoista ihmettelyä sen suhteen kuinka ikäiseni nainen ei muka voisi löytää miestä rinnalleen, heh. Ensikäynnin jälkeen ei kuitenaan varsinaista kyseenalaistusta enää lääkärin osalta tullut asialle.
Ensikäyntini sisälsi siis pelkkää esilomakkeen läpikäyntiä sekä juttelua.

Tämän jälkeen pääsin varaamaan ajan psykologille. Ensikäyntini ansioista jännitin tätä käyntiä huomattavasti enemmän kuin ensikäyntiä, kun mietitytti että millaistahan kyseenalaistusta tästä suunnasta sitten tulee.
Vaan tämä - tai nämä, sillä psykakäyntejähän on kaksi - olikin oikein kiva käynti. Käynnillä kyllä myös tartuttiin ikääni ja mietittiin parisuhteen onnistumattomuutta ja sen jättämiä tuntemuksia, mutta käynnistä jäi kuitekin yleistasolla miellyttävämpi fiilis.
Ensimmäisellä psyologikäynnillä käytiin läpi henkilöhistoriaani ja toinen käynti oli sitten lapsen näkökulmasta. Toinen käynti oli minusta erittäin hyvä ja tärkeä - tottahan on tärkeää lapsen näkökulmasta nämä asiat myös miettiä. Sain myös hyviä vastauksia kysymyksiin, joita oli herännyt, kun olin viimein uskaltautunut puhuman vanhemmillenikin tästä lapsihaaveeni toteuttamisesta yksin.
Oli myös hyvä, kun tuolla käynnillä selvisi tarkasti se, miten hyvin luovuttajamiehet on tässä kaikessa mukana. Heillä on tieto siitä että lapsi saattaa ottaa yhteyttä kun täyttää 18v, ja he ovat jutelleet tästä itsekin psykologin kanssa. Eli hekään eivät ole ihan suin päin tuntemattomaan sännänneitä epämääräisiä tyyppejä (kuten jotkut luulevat), vaan heillä on takana oikea halu auttaa ja asiaa on harkittu.

Enikäyntini ja psykologikäynnit olivat marraskuussa viime vuonna. Joulukuussa kävin taas lääkärin pakeilla, ja toiveissani oli päästä hoitoja aloittelemaan. Ellen ihan väärin muista, muistelen että olin tässä vaiheessa mennyt lääkäriin valmistautuen aukiolotutkimukseen. Lääkärini oli halunnut että se uusitaan, koska leikattu alue oli tulehtunut leikkauksen jälkeen ja hän halusi tarkistaa asian vielä. No, eipä se niin mennytkään, koko tutkimus jätettiin tekemättä kun havaittiin ultrassa epämääräinen asia leikatun kystan alueella ja sain lähetteen takaisin julkiselle puolelle.

Helmikuussa pääsin viimein julkiselle puolelle taas tarkastukseen. Sieltä tuli alkuunsa mielipiteenä että ihan ok tilanne on. Laittoivat kuitenkin lähetteen vielä magneettikuviin. Alkoi olla selvää että uusi kysta siellä on - joskin toisella puolen kuin aiempi. Eivät kuitenkaan olisi halunneet lähteä leikkaamaan, kun oli niin vähän aikaa aiemmasta leikkauksesta.
Magneettikuviin pääsin maaliskuussa, ja tuli  lopullinen tuomio -  leikataan, mutta kiireettömänä, joten lapsihaave meni jäihin syksyyn asti.

Noh tuli nyt summattua tähän tuo julkisen puolen osuuskin lyhyesti... mutta kuten ehkä huomaa, voi matka pelkkien hoitojen aloittamiseksi olla hyvin pitkä. Ensikäynnistäni on pian tasan vuosi. Ja matkan varrella kaikki on vain hankaloitunut. Jos viime vuonna marraskuun käynten jäleen arvelin, että ehäpä ensi vuonna tähän aikaan minulla olisi jo lapsi, tai olisin raskaana, niin nyt en uskalla mitään sellaista arviota enää heittää ilmoille. En vain voi tietää, missä nyt ensi vuonna tähän aikaan olen tämän toiveeni kanssa.
Toisaalta, on myös tullut sitä varmuutta sille, että tämäkin väylä on ihan ok lapsen hankkimiseksi. Tämä on minun tieni. Se, saavutanko päämääräni, ei ole ennustettavissa. En voi tietää saanko lasta syliini asti koskaan, liittyen noihin muihin toivetta varjostaviin hankaluustekijöihin. Mutta ei se miettimällä selviä. On vain oltava rohkea ja pyrittävä eteenpäin tätä kivikkoistakin polkua.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Positiivisen ajattelun voima ja suunnitelmat

Sanoisin, että olen oppinut positiivisen ajattelun suhteen viimeisen vuoden aikana varsin hyväksi.

Kun oma kroppa jatkuvasti laittaa aina vain lisää kiviä ja murikoita ylitettäväksi lapsihaaveeni luokse, on yksinkertaisesti pakko oppia ajattelemaan asiat valoisimman kautta.
Esimerkiksi nyt, kun menetin toisen munasarjani, olen keskittynyt siihen että toinen on vielä jäljellä. Ja jos nyt olisikin niin huono tuuri että tulisi kolmas kysta (ei kai samalle ihmisella voi tulla lyhyessä ajassa kolmatta leikkausta vaativaa kystaa, eihän... heh) tai muita komplikaatioita, niin sittenkin minulla on vielä kohtuni (koputetaan nyt puuta, niitten mahdollisten komplikaatioiden vuoksi).

Positiivisena auttaa pitämään myös se että keskittyy muihin elämän asioihin. Työelämä, uusi työ, vei minut aika tehokkaasti mennessään keväällä. Olen myös hyvin pian valmistumassa opintojeni suhteen. Monta korttia hyvinkin kivalla mallilla elämässä.
Ehkä se hyvä kortti kääntyisi vielä lapsen saamisen suhteenkin? :)

Olen tällä hetkellä tosiaan saikulla tuosta leikkauksesta, jossa kysta poistettiin. En vielä tiedä kuinka pitkään joudun odottamaan hoitohin pääsyäni. Lääkäri sanoi että hänen puolestaan kuukausi riittää ja sitten voisin hakeutua klinikalle miettimään jatkoa, ja tätä olen vähän kaavaillut.
Toisaalta viime talvelta jäi vahvasti se fiilis että ne siellä yksityisellä puolella haluaisi ensin ihan "mustaa valkosella" tietoa julkiselta että hoidot voi aloittaa. Ja varsinainen jälkitarkastusaikani on vasta vuoden vaihteen jälkeen.
Tavallaan sinne asti oottelu tuntuisi pitkälle.
Ajattelin että voinee niitä hoitoja varmaan ainakin suunnitella ennen sitäkin. Jos varaisi klinikalle ajan, kävisi läpi missä mennään ja saisi ne sellaiset hmm... alkuvalmistelut(?) pois alta. Luulisi sen ainakin onnistuvan.

Vaan katsotaan mihin tässä nyt päätyy. Jännittää oikestaan jo hieman, yksi etappihan on jo takana, tuo seitsenkuinen odotus tähän leikkaukseen! Nyt kaikki on kiinni siitä miten toipuu ja kuinka nopeasti saisi rattaita klinikan puolella sitten rullaamaan :)

Uusi blogi vanhan tilalle

Vanha löytyy täältä: http://polkuluounelman.blogspot.fi/

Harmillisesti olin pitkän käyttökatkoni aikana mennyt unohtamaan tuon osoitteeni kirjautustietoja, joten koin helpoimmaksi tehdä kokonaan uuden :)

Mutta nyt siis nopea esittäytyminen - löytääpä tänne nyt sitten vanhoja lukijoita tai uusia:

Olen 26v nainen ja blogiini kirjoitan tuntemuksia ja fiiliksiäni yksin lapsen hankkimisesta hoitojen kautta. Pitkän harkinnan jälkeen aloitin hakeutumalla hoitoihin noin vuosi sitten. Valitettavasti matkani tyssäsi heti alkuunsa, koska jouduin leikkausjonoon kystan vuoksi, eli hoitoja ei päästy aloittamaan.
Minulla on taustalla lapsettomuudelle altistavia tekijöitä eli PCOS ja kaksiosainen kohtu.

Eli leikkaukseen jonotus uuden kystan (ensimmäinen positettiin syksyllä v.16) aloitin maaliskuussa, kun viimein lääkärit päätöksensä pari kuukautta tutkailtuaan saivat aikaiseksi.
Jono oli pitkä, mutta nyt seitsemän kuukautta myöhemmin leikkaus saatiin viimein tehtyä.
Harmikseni leikkaukseni ei mennyt aivan toivotusti, joten nyt luullakseni on vielä vaikeampaa lapsen saaminen. Menetin varsin suuren kystan myötä pienen osan sen puoleista munasarjaa ja toisen, viime vuotisen leikkauksen myötä kiinnikkeistä pilalle menneen, menetin kokonaan.

Mutta lääkärin mukaan yhä on lapsia mahdollista saada, joten siihen nojaan toivoni ja koitan keskittyä ajattelemaan positiivisesti.

Matka on varmasti vielä pitkä, mutta tarvetuloa seuraamaan sitä jos kiinnostaa :) Koitan lähipäivinä kirjoitella lisää ajatuksiani ja mitä on suunnitelmissa hoitojen suhteen. Ja vanhoille lukijoille pahoittelut - tämän pitkän leikkausjonotuksen ajaksi oli pakko lopettaa monen blogin lukeminen hetkeksi, ettei aika tuntuisi niin pitkälle... kun muilla asiat eteni ja minulla ei. Aika kuluu nopeammin kun keskittyy muuhun elämään :)